Olimme tyytyväisiä päästyämme vihdoin huipulle. Alamäki oli vauhdikas. Näimme Bredtin huitovan meille tien varrella sijainneen ravintolan pihalta muutama kilometri ennen kaupungin keskustaa. Kävi ilmi, että hän oli roikkunut rekan perässä koko nousun eikä matka ollut ottanut voimille. Kaupungin keskustassa pysähdyimme remontissa olevalla kävelykadulle. Söimme välipalaa ja löysimme rauhallisen nettikahvilan. Pienen levähdytauon jälkeen hevostilan omistaja, Murat, tuli noutamaan meidät ja seurasimme häntä perheen asunnolle. Söimme illallista yhdessä ja perheen pienin lapsi kimpoili ympäri asuntoa puoleen yöhön saakka. Me nukuimme yön askarteluhuoneessa.

Vappuaamuna menimme piknikille läheiseen puistoon. Näky ei ollut lähellekään samanlainen kuin Suomessa toukokuun ensimmäisenä päivänä. Kukaan ei ollut humalassa tai krapulassa eikä puistossa näkynyt roskia. Muratin vaimo oli tyytyväinen, että olimme saapuneet vierailulle, sillä muutoin perhe olisi viettämässä viikonloppua hevostilalla.

Aamupalan jälkeen vuorossa oli shoppailua suuressa ostoskeskuksessa. Muratin vaimo ja tytär olivat innoissaan muiden seuraillessa perässä enimmäkseen tylsistyneenä. Yritimme etsiä Amielle sopivia aurinkolaseja, mutta lopulta päädyimme ostamaan halvat aurinkolasit marketista. Asunnolla työskentelimme perheen verkkokauppahankkeen parissa tekemällä nettisivuille uuden kauppaosion ja ottamalla kuvia perheen valmistamista hevosaiheisista käsitöistä. Bredt maalasi hevosenkenkiä teksasilaisella ammattitaidolla. Illalla meidät kutsuttiin yllätyksellisesti myöhäiseen illanviettoon perheen ystäväpariskunnan luo.

Olimme sopineet heräävämme aamulla samaan aikaan Muratin kanssa ja lähtevämme liikkeelle hänen lähtiessään töihin. Hän ehti kuitenkin lähteä ennen kuin pääsimme tavaroinemme ulos asunnolta. Päätimme jäädä Boluun vielä yhdeksi päiväksi ja tiemme Bredtin kanssa erosi. Hän jatkoi yksin eteenpäin.

Vietimme päivän kaupungissa käveleskellen ja työskennellen. Bolun keskusta oli kokonaan remontissa. Kaikki kadut oli revitty auki ja niitä päällystettiin uudestaan. Kivipöly leijui ilmassa ja teki ulkona olemisesta epämiellyttävää. Illalla etsimme Amien syntymäpäivän kunniaksi hotellin, joka osoittautui rauhalliseksi. Nuori poika kertoi meille ensin huoneen hinnan, joka oli huomattavasti halvempi kuin hänen esimiehensä ilmoittama hinta, mutta emme jaksaneet alkaa väittelemään asiasta. Työskentelimme hotellin aulassa vielä seuraavan päivän iltapäivään saakka ja lähdimme matkaan illansuussa. Leiripaikka löytyi tuttuun tapaan tyhjältä pellolta.

Pyöräilimme seuraavana aamuna Yeniçağaan, jossa söimme lounasta. Kysyimme nettikahvilasta verkon salasanan, jonka saimmekin käyttöömme ilmaiseksi. Kahvilan vieressä olevan teehuoneen ilmapiiri oli rauhallisempi, joten siirryimme sinne. Juttelimme paikallisten vanhojen herrasmiesten kanssa ja käytimme rajallisen sanavarastomme moneen kertaan.

Lähtiessämme päätimme vihdoin noudattaa pyörämme Istanbulissa huoltaneen Gürcanin neuvoja ja ostimme kaupasta seuraavaa aamua varten kefiriä ja banaaneja. ”Kefiristä saa voimaa!”, sanoi viisikymppinen Gürcan, joka omien sanojensa mukaan pyöräilee parikymppisten nuorten kanssa samassa porukassa ongelmitta. Pyöräilimme hämärän tuloon saakka ja nousimme rinteessä olevalle pellolle. 1260:n metrin korkeudessa sijainnut leiripaikka oli tähän saakka korkein paikka, jossa olemme yöpyneet. Yö oli jälleen kirkas ja kylmä, mutta tähtien loistetta oli ilo katsella.

Aamulla pyöräilimme kefirin voimalla yli 1450:n metrin korkeudessa sijaitsevaan Gereden kaupunkiin. Emme kuitenkaan olleet valmiita pysähtymään, joten ohitimme keskustan ja jatkoimme matkaa. Matkan varrella ei ollut kovin paljon vaihtoehtoja ruokailun suhteen eikä meillä ollut riittävästi eväitä, joten pysähdyimme pieneen kylään lounaalle. Ravintolan ruokalista oli yllättäen georgiaksi ja emme erottaneet listalta edes kirjaimia. Meille näytettiin vaihtoehtoina kalaa tai lihaa ja päädyimme jälkimmäiseen. Ruoka oli erinomaista. Tapasimme ravintolan vieressä asuvan 12-vuotiaan Emirin. Emir vei meidät lounaan jälkeen lyhyelle kierrokselle korttelin ympäri ja tapasimme hänen äitinsä sekä näimme kylän rautatieaseman.

Seuraava pysähdyksemme oli Cercesissä. Istahdimme kahvilan terassille syömään jäätelöt ja juomaan teetä. Siirryimme läheiseen nettikahvilaan, mutta emme viihtyneet pitkään. Paikka oli tunkkainen ja paikalliset nuoret parveilivat ympärillämme. Äänekkäimmän kaverin kyynärvarsi oli neulanjälkiä täynnä ja se ei erityisemmin herättänyt luottamustamme. Poika näytti yläasteikäiseltä ja kaikesta päätellen kaverilla ei ole helppo elämä edessä.

Siirryimme toisaalla sijainneeseen lounasravintolaan. Huomasimme, että tarjolla on langattomia verkkoja ja kävin pyytämässä salasanaa naapurikaupasta, jota pitävät kaverukset antoivat luvan käyttää verkkoa. Illalla meitä seurasi kourallinen pikkupoikia, joiden pyöriin oli viritelty neonvärisiä kortteja ja vilkkuvaloja. Tätä pyörämuotia emme olleet muualla nähneet. Pysähdyimme huoltoasemalle, jonka suihkua emme saaneet käyttää meille tuntemattomasta syystä. Ilta päättyikin siis juomapullosuihkuun.

Pakkailimme aamulla tavaroitamme, kun huomasimme tiellä yksinäisen pyörämatkailijan. Hän huomasi huiskuttelumme ja tuli tervehtimään meitä. Englantilainen Sam oli matkalla Kazakhstaniin ja vitsaili meille huomaamattomasta leiripaikastamme. Olimme pystyttäneet teltan pimeässä tien varrella sijaitsevalle pellolle, jolla ei ollut yhtään puuta tai pensasta ja teltta näkyi kauas. Tavarat kasaan saatuamme pyöräilimme lähellä sijainneeseen Kurşunluun.

Pikkukaupungissa oli huomattavasti lämminhenkisempi tunnelma kuin edellisenä päivänä Cercesissä. Istuimme kahvilassa ja söimme lounasta pienessä lounasravintolassa. Vastaavissa ravintoloissa on yleensä tarjolla keittoa, riisiä, papuja ja pari-kolme liharuokavaihtoehtoa. Lounaaseen kuuluu usein leipäkori ja salaatti. Ruoka on yksinkertaista, mutta samalla maukasta ja täyttävää. Lounaan hinta on useinmiten 5-10 euroa kahdelta hengeltä.

Löysimme samasta korttelista askeettisen hotellin, jonka hintataso sopi kukkarollemme. Sattumalta huoneemme oli kahvilan yläpuolella ja langaton verkko toimi myös hotellihuoneessa. Hotellin toinen omistaja, Mehmet, ei puhunut englantia, mutta kommunikoi sujuvasti elekielellä. Tapasimme myös toisen omistajan Ahmetin, joka omisti myös läheisen ravintolan.

Erotuimme joukosta pienessä kylässä ja lapset halusivat harjoitella englanninkielentaitojaan kanssamme. Erityisesti meistä pitivät 11-vuotiaat tytöt, jotka vierailivat hotellillamme useaan otteeseen. He kutsuivat meidät vierailulle heidän kouluunsa ja olimme siinä luulossa, että heidän opettajansa oli pyytänyt tyttöjä hakemaan meidät hotellilta. Koululla kukaan ei tietenkään tiennyt asiasta mitään, mutta vierailu sujui hyvässä hengessä. Rehtori kikatti hermostuneena siinä missä oppilaatkin.

Pääsimme myös seuraamaan Mehmetin pojan, Melihin, tanssiharjoituksia. Pojat ja tytöt tanssivat kansantansseja omissa ryhmissään. Valmentaja käskytti lapsia urheiluvalmentajan tavoin.

Ennen lähtöämme teetin ottamiani valokuvia paikallisessa valokuvaamossa ja lahjoitin ne Mehmetille, Ahmetille ja pikkutytöille. Kaikki vaikuttivat erittäin tyytyväisiltä. Saimme mukaamme matkaeväitä Ahmetin ravintolasta. Poljimme nelisenkymmentä kilometriä Ilgaziin, jossa söimme eväitä moskeijan sisäpihalla. Paikallinen nettikahvila ei veloittanut meiltä mitään edes juomista. Söimme ennen lähtöämme sulkemaisillaan olevassa ravintolassa keittoa ja riisiä.

Ulkona alkoi sataa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Lähdimme polkemaan pois kaupungista ja sade yltyi. Leiriydyimme pellolle, josta meidät löysi aamulla vanhempi rouva, joka oli paimentamassa lehmiään laitumelle. Juttua riitti, mutta harmiksemme emme ymmärtäneet tarinoinnista juuri mitään.

Myöhemmin päivällä pääsimme Tosyaan, jossa söimme lounasta. Yritimme löytää nettikahvilaa, mutta vasta kolmannella kerralla tärppäsi. Ensimmäinen oli remontissa ja toisessa ei ollut mahdollista työskennellä omilla tietokoneilla. Viimeisessä paikassa oli ystävällinen palvelu ja saimme yhdistettyä koneemme verkkoon. Myöhemmin kävi ilmi, että myös langaton vaihtoehto olisi ollut käytettävissä. Ulkona satoi, joten meillä ei ollut mitään kiirettä pois.

Poistuimme kaupungista marketin kautta. Sade yltyi jälleen ja olimme suunnitelleet pyöräilevämme pidemmälle, mutta pyörästäni puhkesi kumi ja käännyimme läheiselle soratielle. Ohitimme talon, jonka ovelta mies huuteli meille huolestuneena luultavasti kysyen, että millä asioilla olemme liikkeellä. Hän ei ymmärtänyt, kun yritimme kysyä lupaa pystyttää telttamme läheiselle pellolle, joten jatkoimme matkaa talon ohi riittävän pitkälle ja leiriydyimme.

Seuraava aamu alkoi sisuskumin vaihtamisella. Leiripaikka oli edellisen illan hankaluuksista huolimatta ihan kohtuullinen. Telttakin oli ehtinyt jo kuivua edellisen illan sateen jäljiltä. Jatkoimme matkaa Osmancikiin. Kaupungin kadut olivat huonokuntoisia ja jotenkin kaupunki toi mieleen pienet kaupungit Albaniassa.

Pysähdyimme syömään dürümit ja valinta osoittautui hyväksi, sillä nuorten pyörittämässä pienessä kolmen pöydän ravintolassa saimme syödäksemme tähänastisen reissun parhaat dürümit. Lähdin kysymään läheisen hotellin hintatasoa, mutta opettelin ensin sanakirjan avulla sanomaan ”liian paljon”. Opettelu kannatti sillä sain tingittyä hinnan sopivaksi. Huone oli varmaan hotellin pienin, mutta se riitti meille.

Osmancikista alkoi pitkä nousu, joka oli loiva, mutta ärsyttävä. Tie näytti tasaiselta, mutta pyörä ei tuntunut kulkevan sitten millään. Pysähdyimme pitämään taukoa huoltoasemalle ja jäimme juomaan teetä työntekijöiden kanssa. Taivas tummeni ja ukkonen alkoi jyristä uhkaavasti. Huoltoaseman väki kehotti meitä jäämään yöksi huoltoaseman takahuoneeseen. Mietimme asiaa ruokailun aikana ja päätimme jäädä. Meille annettiin pieni huone, jossa oli kaksi sänkyä. Seinän takana generaattori hurisi tasaisesti. Juttelimme asemalla työskennelleen Fatihin kanssa Google-kääntäjän avulla kunnes olimme niin väsyneitä, että päätimme mennä nukkumaan.

Heräsimme aamulla aikaisin ja lähdimme polkemaan eteenpäin. Nousimme hitaasti noin kilometrin korkeuteen. Huipulla pysähdyimme huoltoasemalle, jossa meille jälleen kerran tarjoiltiin teetä. Huoltoaseman omistajan vaimo oli työskennellyt Saksassa ja puhui meille saksaa, josta ihme kyllä ymmärsin lähes kaiken. Hän kertoi tyttärensä opiskelevan Suomessa, mutta ei muistanut kaupungin nimeä.

Teetauon jälkeen poljimme Gümüşhacıköyhyn, jossa söimme toisen aamupalan. Jätimme pyörät ravintolan eteen ja lähdimme tekemään kierrosta kävellen. Pääsimme noin viidenkymmenen metrin päähän ravintolasta, kun kadunkulmassa seisovat miehet pyysivät meidät teelle. Kävi ilmi, että yksi miehistä oli poliisi ja hän lupasi, että pyöriimme ei kosketa ilman lupaa.

Seuraavan kulman takana meidät pyydettiin uudestaan teelle, mutta lupasimme tulla takaisin hetken päästä. Kävelimme lenkin pikkukaupungin keskustassa ja palasimme lopulta samojen kauppiaiden luo. Kangaskaupan pitäjä halusi jutella J. V. Snellmanista ja vertasi häntä Turkin tasavallan perustaneeseen Atatürkiin. En lähtenyt väittämään vastaan. Meidät pysäytettiin teelle vielä kerran kaupungista lähtiessämme.

Pyöräilimme Merzifoniin, jonka keskustassa oli alkamassa jonkinlainen paraati. Pääkatu oli suljettu liikenteeltä ja poliisit olivat ohjaamassa meitä poispäin kunnes selitimme, että haluamme vain mennä syömään. Paikallinen mies ohjasi meidät ravintolaan, jossa tarjoiltiin perinteistä turkkilaista lounasruokaa. Ruoka oli hyvää ja hintakin oli vanha tuttu.

Tällä kertaa päätimme etukäteen lähteä kaupungista valoisan aikana. Istuimme tauolla nettikahvilassa, jossa meiltä ei taaskaan veloitettu mitään netin käytöstä. Välillä ihmettelemme, että millaisella bisnesidealla yritykset täällä pyörivät, kun niin moni asia on ilmaista. Kaupungin ulkopuolella tie lähti jälleen nousemaan ja tien molemmilla puolilla oli jyrkät rinteet eikä tasaista telttapaikkaa näkynyt. Käännyimme pienemmälle tielle ja päädyimme leiriytymään joen reunalla olleiden puiden sekaan.

Kasailimme kamppeitamme aamulla, kun paimenet toivat lehmiään metsäläntin läpi. Naiset keräilivät käpyjä samalla, kun huutelivat lehmille ajo-ohjeita. Matka läheiseen Havzaan ei kestänyt pitkään. Käännyimme liikenneympyrästä keskustaan ja katselimme ympärillemme keskusaukion laidalla, kun meidät huidottiin kadulta teehuoneen terassille. Paikallisen kuriiriliikkeen kuskit olivat viettämässä taukoa ja halusivat jutella. Teetä tarjoiltiin taas kuppikaupalla ja juttelimme kaverusten kanssa sanakirjan avustuksella.

Teehuone oli nettikahvilan naapurissa ja saimme salasanan langattomaan verkkoon. Olemme huomanneet, että perinteisillä teehuoneilla ei ole taustamusiikkia tai televisioita, joten ne ovat yleensä hyviä taukopaikkoja työntekoa ajatellen.

Kaupunki vaikutti mukavalta, joten lähdin kysymään hotellien hintoja. Pysähdyin poliisiaseman eteen ja päätin kysyä poliiseilta neuvoa. Poliisit ottivat asian hoitaakseen ja minut talutettiin läheiseen hotelliin. Kysyimme hintaa ja poliisin mielestä hotelli oli liian kallis. Kävelimme takaisin asemalle, jossa kaksi muuta poliisia alkoivat soittelemaan majataloja läpi. Yhdessä majatalossa hinnaksi luvattiin 30 liiraa, joka oli virkavallan mielestä sopiva hinta kahdelta. Poliisi käski minun hypätä partioautoon ja ajoi minut majatalolle näyttääkseen reitin. Hinnasta ei tarvinnut tällä kertaa neuvotella.

Hyvien yöunien lisäksi hintaan ei tällä kertaa sisältynyt lämmintä vettä, joten aamun suihku oli virkistävä kokemus. Tapasimme sisäpihalla kolme azerbaidžanilaista naista, jotka ihmettelivät pitkää matkaamme. He olivat ehkä lomalla, mutta saattoivat olla tyylistä päätellen myös itsenäisiä ammatinharjoittajia.

Palasimme aamiaisen jälkeen samalle teehuoneelle, jossa olimme olleet edellisenä päivänä. Viereisen ravintolan pitäjä vei meidät tutustumaan keskustan suureen moskeijaan. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olimme yhä toiminnassa olevan moskeijan sisätiloissa. Paikka oli hieno ja rauhallinen. Havza on kuuluisa kuumista lähteistään ja paikallisia hamameita on suositeltu meille useampaan kertaan. Kylpylävierailu on kuulemma hintansa arvoinen, joten täytyy varmaan käydä kokemassa turkkilainen sauna ja paikallisen hierojan käsittely.

Matka jatkunee pian kohti Samsunia.

Terveisin,

Olli

Huolsimme tauon aikana pyöriämme vaihtamalla ketjut ja takapakat molempiin pyöriin. Uudet osat, joiden hakeminen Istanbulin pääpostin tullitoimistosta oli omanlaisensa seikkailu, aiheuttivat yhteensopivuusongelmia Amien pyörän eturattaiden kanssa. Keskimmäinen ratas oli kulunut käyttökelvottomaksi. Uusi osa löytyi tuurilla eräästä pyöräkaupasta, mutta pyörän kammet olivat niin tiukassa, että niitä ei saanut irti useista yrityksistä huolimatta. Pyörä piti lopulta viedä autokorjaamolle, jossa kiinnityspulttiin hitsattiin avain, jota vääntämällä kammet saatiin vihdoin irti.

Tapasimme Keremin luona ollessamme muutamia muita pyörämatkailijoita. Lontooseen matkalla ollut korealainen Bek oli jo polkenut muun muassa Kiinassa, Nepalissa ja Intiassa. Asunnolla vieraili parin yön verran istanbulilaisessa hostellissa yhteen lyöttäytynyt kolmikko, jonka kaksi australialaista jäsentä, Ben ja Felix, olivat matkalla Aasian kautta takaisin kotimaahansa. Kolmas jäsen, sveitsiläinen Sam, oli matkalla ilman tarkempia suunnitelmia. Yksin matkalla ollut sveitsiläinen Maria oli matkalla Aasiaan Silkkitietä seuraillen.

Teksasista matkansa aloittanut Bredt oli pyöräillyt jo vajaan vuoden verran Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Hän oli matkalla Itään ilman tarkkaa aikataulua. Tapasimme myös ranskalaisperheen, joka oli pyöräillyt Uudessa-Seelannissa ja Kaakkois-Aasiassa. Vanhempien lisäksi matkalla oli mukana kolme lasta, joista vanhin palasi takaisin Ranskaan. Jäljelle jäivät 7- ja 9-vuotiaat pojat, joiden kanssa matka jatkuu kotiin asti. Kalustona perheellä oli tandem, peräkärryllä varustettu maastopyörä ja yksi lasten maastopyörä. Emmanuel ja Veronique olivat tyytyväisiä järjestelyyn, vaikka myönsivätkin, että lasten kanssa matkatessa kärsivällisyys on usein koetuksella.

Lähtöpäivä koitti ja olimme päättäneet lähteä Istanbulista yhdessä Bredtin kanssa. Päätimme suunnata kohti Mustanmeren rannalla sijaitsevaa Sileä. Kerem liittyi seuraamme yhdeksi yöksi. Lähdimme Bostancissa sijaitsevalta asunnolta aamulla. Asunto ei ole lähelläkään keskustaa, mutta matka ulos kapungista kesti silti pitkään. Pyöräilimme meren rannalla kulkevaa pyörätietä pitkin ja tapasimme vanhemman saksalaisherrasmiehen, joka oli samana aamuna aloittanut matkansa Kazakstaniin. Hän liittyi seuraamme vähäksi aikaa kunnes kääntyi Ankaraan johtavalle tielle.

Mekin pääsimme vihdoin isomman tien varrelle ja asutus alkoi harventua. Lähes neljänkymmenen kilometrin pyöräilyn jälkeen ohitimme Tuzlan moottoriradan ja käännyimme vihdoin pienemmille kyläteille. Päivän päätteeksi leiriydyimme itsepalveluravintolan takana sijainneelle ulkoilualueelle. Pystytimme teltan ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ja kokkailimme illallista koko porukalle.

Matka jatkui aamulla pienessä tihkusateessa. Vähän aikaa poljettuamme pysähdyimme tauolle pienen kylän teehuoneelle. Kylien läpi kulkevilla pienillä teillä ei ollut liikennettä juuri lainkaan. Näimme enemmän traktoreita ja lehmiä kuin autoja. Pyöräily sujui kohtuullisen rauhalliseen tahtiin mäkisessä maastossa. Pyörät tuntuivat raskailta, vaikka painoa ei pitäisi olla kovin paljon enempää viime vuoteen verrattuna. Kerem kääntyi takaisin kohti Istanbulia ja me jatkoimme matkaa Sileen.

Pyöräilimme kaupungin keskustaan ja päätimme pitää pitkän tauon lounasravintolassa. Tarjoilija käsitti elekielellä tehdyn tilauksemme väärin ja ruokaa tuli pöytään enemmän kuin olimme ajatelleet syödä. Siirryimme ravintolan yläkertaan käyttämään nettiä ja tiskaajana toiminut erikoismies viihdytti meitä kuuntelemalla puhelimensa soittoääniä. Illan hämärässä löysimme leiripaikan umpeen kasvaneen jalkapallokentän nurkasta.

Aamupalan jälkeen istuimme läheisen kahvilan terassille suunnittelemaan reittiämme uudestaan. Rannikolla risteilevät pienet tiet aiheuttaisivat paljon lisäkilometrejä nousumetreistä puhumattakaan. Päätimme suunnistaa takaisin sisämaahan päin ja oikaista hieman suorempaa reittiä Samsuniin. Sieltä on vielä mahdollista jatkaa rannikkoa pitkin Georgian rajalle saakka. Pääsimme liikkeelle eikä pienestä kaupungista ulos pääseminen ollut hankalaa. Parin kilometrin jälkeen olimme taas maaseudulla.

Poljimme iltapäivään saakka ja pysähdyimme ostamaan eväitä pienen kylän ainoasta kaupasta. Jatkoimme matkaa sopivaa taukopaikkaa etsien kunnes näimme bussipysäkin, jonka eteen oli parkkeerattu kaksi täydessä lastissa olevaa retkipyörää. Pysähdyimme ja löysimme pysäkiltä parivaljakon, joka oli matkalla samaan suuntaan. Nuori ja innokas pakistanilaistaustainen britti, Idris, oli kiinnostunut muista matkalaisista ja puhui taukoamatta. Belgiasta lähtöisin oleva Friedrich oli vanhempi ja rauhallisempi. Hän huomasi pian, että oli tavannut Bredtin aikaisemmin Italiasta Kreikkaan matkalla olleella lautalla. Hauska yhteensattuma.

Saimme lainattua kaveruksilta polttoainetta ja kokkailimme pastaa. Lähdimme lounaan jälken jatkamaan matkaa ja Idris paahtoi täyttä päätä menemään ja pian kaverukset katosivat horisonttiin. Tavoitimme heidät seuraavassa isossa alamäessä, koska Idrisin tarakalla ollut huppari oli pudonnut ja sotkeutunut pyörän ketjuihin. Tilanne olisi voinut päättyä ikävästi, mutta tällä kertaa oli onnea matkassa. Huppari takaisin tarakalle köytettyyn epämääräiseen myttyyn ja matka jatkui.

Pääsimme illaksi pieneen kaupunkiin ja pysähdyimme huoltoasemalle ostamaan polttoainetta retkikeittimeen. Idriksen päivämatkat olivat 150:n kilometrin luokkaa joka päivä ja hän aikoi jatkaa vielä muutaman tunnin. Kaveri oli selvästi kiireaikataululla liikkeellä. Etsimme nettiyhteydellä varustetun ravintolan, jossa joimme teetä ja päätimme jäädä kapunkiin yöksi.

Illalla lähdimme etsimään leiripaikkaa kaupungin ulkopuolelta ja päädyimme kaupungin laitamilla sijainneen ravintolan eteen. Kysyimme omistajalta lupaa leiriytyä ravintolan pihalle, mutta hän viittoili meidät sisään ja näytti, että saisimme nukkua ravintolan katetulla terassilla. Järjestely ei ollut mielestäni paras mahdollinen, mutta väsyneinä päätimme jäädä ravintolaan. Pyörät ja osa laukuista olivat yön pihalla ja tieto siitä häiritsi yöunia. Aamulla omistaja tarjoili teetä ja yritti laskuttaa yöpymisestä terassin lattialla. Sellaisesta ei ollut edellisenä iltana mitään puhetta, joten kohteliaasti kieltäydyimme maksamasta ja jatkoimme matkaa.

Aamu oli viileä, mutta ilma lämpeni nopeasti auringon noustessa. Pysähdyimme syömään aamupalaa bussipysäkille, jossa pienen kylän naiset ihmettelivät outoja kulkijoita. Pyöräilimme parin kylän läpi ja huomasimme koulujen pihoilla merkkejä juhlista. Muistimme, että Kerem oli kertonut meille tulevasta juhlapäivästä. Kyseessä oli kansallinen lasten päivä, jota on vietetty jo yli 90 vuotta. Näimme pienistä lapsista koostuneen paraatin, joka starttasi koulun edestä ja jatkoi kylän läpi kulkevaa tietä.

Päivä tuntui olevan myös pyöräilijöitä vihaavien koirien päivä, sillä jouduimme koirien jahtaamaksi saman päivän aikana ainakin viisi kertaa. Yleensä juomapullosta ruiskautettu vesi pysäyttää jahtaavan koiran, mutta muutaman kerran jouduimme polkemaan tosissamme koiria karkuun.

Pysähdyimme lounaalle teehuoneen eteen. Kokkailusta ei meinannut tulla mitään, kun uusi polttoaineemme oli tukkinut retkikeittimen. Puhdistuksessa kesti niin kauan, että teehuoneen pitäjä tarjosi mahdollisuutta keittää perunoita sisätiloissa. Päädyimme syömään leipää, vaikka saimmekin lopulta keittimen toimimaan. Naapurin vanha nainen toi meille ison pussillisen pähkinöitä evääksi. Illaksi leiriydyimme pellolle. Yö oli kirkas ja kylmä.

Aamupäivällä pääsimme sille päätielle, jolle olimme pyrkineet ja matka eteni joutuisammin. Maasto oli pitkästä aikaa tasaista ja tiellä oli leveä pientare. Matka Sakaryaan taittui nopeasti. Pääsimme kaupungin keskustaan ja rullailimme ensimmäisenä syömään dürümit. Amie meni työskentelemään nettikahvilaan ja minä tutkiskelin Bredtin kanssa kaupungin keskustaa. Ruoka oli selvästi halvempaa kuin Istanbulissa. Döner ja ayran maksoivat halvimmillaan 1.5 liiraa eli noin 75 senttiä.

Illansuussa saimme yhteyden Muratiin, joka oli luvannut majoittaa meidät. Hän asui uudella asuinalueella emmekä löytäneet osoitetta kartalta. Teitä ei oltu merkitty eivätkä naapurustossa asuneet asukkaat tienneet kyseisen kadun sijaintia. Lopulta paikallinen nainen soitti Muratille, joka tuli ystävineen hakemaan meidät kaupan pihalta. Jälleen kerran monimutkaisesta tilanteesta selvittiin suurimmaksi osaksi elekielellä.

Vietimme Muratin luona kolme yötä. Sakarya vaikutti mukavalta yliopistokaupungilta. Murat ja hänen ystävänsä Ugur olivat aktiivisia seinäkiipeilijöitä ja vetivät yliopiston kiipeilykerhoa. Pääsimme kokeilemaan seinäkiipeilyä heidän opastuksellaan ja erittäin epämukavista kiipeilykengistä huolimatta homma vaikutti hauskalta.

Sakaryasta pyöräilimme Düzceen. Pysähdyimme pienelle tauolle huoltoasemalle, jota pyörittävä perhe kiinnostui meistä ja tarjosi teetä ja kaikenlaista purtavaa. Huoltoaseman omistaja halusi välttämättä sponsoroida meitä ja saimme myös huoltoaseman logoilla varustetut lippikset ja pyyhkeet. Seuraava pysähdys tapahtui lounastauolla seuraavassa kaupungissa. Ravintolan omistaja istui samaan pöytään juttelemaan ilmeisesti jalkapallosta, koska tunnistin hänen puheestaan ainoastaan jalkapallojoukkueiden nimiä.

Kysyimme lupaa jättää pyörät parkkiin ravintolan eteen, jotta voisimme käydä katselemassa kaupunkia. Tirehtööri laittoi poikansa ajeluttamaan meitä autolla ympäri kaupunkia. Mielenkiintoinen paikka oli läheisen kukkulan huipulla oleva puisto, jossa näimme muun muassa karhunpoikasia. Oli hieman huvittavaa olla tehokkailla stereoilla varusteun turkkilaisen tuning-auton kyydissä, kun normaalisti meistä kukaan ei vastaavasta meiningistä ole kovin innoissaan. Poppi soi tarpeettoman kovaa.

Pääsimme illaksi Düzcen keskustaan. Emme olleet saaneet yhteyttä meille viestin lähettäneeseen Tugbaan, jonka oli pitänyt näyttää meille leiripaikka kaupungista. Olimme nälkäisiä, mutta emme päässeet sopuun ravintolasta, joten menimme eri paikkoihin syömään. Valitsemani köfte-ravintolan tarjoilija kertoi harrastavansa pyöräilyä. Kun kysyimme mahdollisista leiripaikoista, hän soitti ystävälleen, joka tunsi ilmeisesti myös Tugban, koska lupasi tulla näyttämään meille leiripaikan. Pian seurasimmekin Ford Fiestaa, joka johdatti meidät kaupungin laidalla sijainneelle hevostilalle. Se oli sama paikka, jota meille oli aiemmin ehdotettu, mutta pääsimme sinne lopulta odottamattomien yhteensattumien kautta.

Ranchi eläimineen osoittautui mukavaksi paikaksi. Tila oli viikonloppuisin suosittu kokoperheen aamiais- ja lounaspaikka, jossa oli monenlaista ohjelmaa etenkin lapsille. Kun pöydät täyttyivät vieraista, päätimme tarjota isännillemme apua. Minä ja Bredt siivosimme pöytiä ja Amie auttoi keittiössä astioiden tiskaamisessa. Sunnuntai oli ohi nopeasti ja omistajat olivat tyytyväisiä työpanokseemme. Tila oli seuraavan päivän suljettu, mutta he lupasivat meidän jäädä ja päivän verran olimme vastuussa koko ranchista. Lepopäivä hevostilalla olikin mukavan rentouttava.

Terveisin,

Olli

Palaan asiaan, kun on enemmän kerrottavaa.

Terveisin,

Olli

Kaupunki

Retki

Marssi

Musiikki

Ihmiset

International Supper Club: Fall in the Balkans from Amie + Olli on Vimeo.

Terveiset sumuisesta Seattlesta,

Olli

Aamulla tavaroita pakkaillessa huomasimme ikkunasta hiljalleen leijailevat lumihiutaleet. Ensilumi tuli vasta joulukuun alussa ja tuntui siltä, että oli virallisesti talvi. Puimme sadevaatteet päälle ja lähdimme polkemaan kohti Sofiaa. Matkalla tajusimme, että lumisade jatkui ja päätimme kiirehtiä kaupunkiin ennen kuin tiet ovat liian liukkaita kuluneille renkaillemme. Kun pääsimme Sofian keskustaan, keli oli jo aika haastava. Tiellä oli viidestä kymmeneen senttiin loskaa eikä näkyvyyttä ollut kovin pitkälle. Kaupungin kaduilla oli ruuhkaa ja talvi oli tuttuun tapaan yllättänyt autoilijat. Etsimme majapaikkaamme lopuksi pyöriä taluttaen ja vähän ajan kuluttua olimme aivan jäässä. Osoite ei ollut tarkkaan tiedossa ja märillä kaduilla liukastelu ei enää ollut hauskaa. Pienen väärinkäsityksen jälkeen löysimme lopulta oikeaan paikkaan.

Asuimme Sofiassa Elisavetan luona. Hän työskenteli jonkilaisena PR-henkilönä ja agenttina bulgarialaisille muusikoille ja vaikutti erittäin kiireiseltä. Puhelin oli korvalla koko ajan ja sähköposteihin vastailu näytti vievän paljon aikaa. Meitä se ei sinänsä haitannut. Olimme tyytyväisiä, että saimme olla sisätiloissa ja puuhastella omien projektiemme parissa. Lumisade jatkui muutaman päivän eikä meitä huvittanut jatkaa matkaa. Hankin paikallisesta pyöräliikkeestä uudet kengänsuojat Amielle ja ostin myös lämpimämmät hanskat molemmille.

Tapasimme Sofiassa myös Irinan, joka kutsui meidät illalliselle perinteiseen bulgarialaiseen ravintolaan. Ruoka oli erittäin hyvää ja ravintola oli hieno. Irina työskenteli headhunterina rekrytointiyrityksessä ja oli ilmeisen tyytyväinen uravalintaansa. Illallisen jälkeen hän vei meidät pienelle kiertoajelulle Sofian keskustaan. Emme olleet käyneet katsomassa mitään nähtävyyksiä kaupungissa, joten oli mukavaa päästä näkemään edes jonkinlainen pikakatsaus. Suurin osa kuuluisista rakennuksista tuli tosin nähtyä auton ikkunasta. Lopuksi kävimme vielä näköalaravintolassa, jonka ikkunoista avautuivat hienot näkymät öiseen Sofiaan.

Lumisade hellitti ja jatkoimme matkaa pääkaupungista kohti Bulgarian toiseksi suurinta kaupunkia, Plovdivia. Heti kaupungista lähdettyämme Amiella oli vaikeuksia pysyä vauhdissa. Pysähdyimme siirtämään ruokatavaroita minun laukkuihini, jotta pyörä kevenisi hieman. Poljimme parisen tuntia hidasta vauhtia eikä matka tuntunut etenevän. Lopulta Amie turhautui ja halusi pyöräillä omaa vauhtia päästäen minut menemään edellä. Sovimme tapaavamme vähän matkan päässä saman tien varrella sijaitsevassa motellissa. Loppumatkalla oli pitkä alamäki ja pääsin kirjautumaan motelliin tuntia ennen Amieta. Matkalla tuli ylitettyä 8000:n kilometrin rajapyykki. Motelli oli halvasta hinnastaan huolimatta erittäin hyvä. Saimme pyörät sisätiloihin ja huone oli yllättävän hieno.

Aamulla päätimme tutkailla tarkemmin, että mikä edellisen päivän pyöräilyssä vastusti. Kävi ilmi, että Amien takakiekko oli pois paikaltaan ja käytännössä hän oli ajanut koko edellisen päivän takajarru pohjassa. Vika oli helppo korjata ja pyörä rullasi taas kuin unelma. Hyvä muistutus siitä, että joskus kannattaisi pysähtyä ratkomaan ongelmia ajan kanssa. Loppumatka Plovdiviin sujui joutuisammin ja olimme perillä ennen pimeän tuloa. Olimme sopineet laittavamme viestin meidät majoittaa luvaneelle Andonille, kun olisimme lähistöllä. Etsimme oikean osoitteen ja menimme kulman takana olevaan kahvilaan odottelemaan.

Andon tapasi meidät kahvilassa ja vei meidät kotiinsa. Tällä kertaa majapaikka muistutti opiskelija-asuntoa, vaikka asukkaat olivatkin jo työelämässä. Asunnon sisustus ja siisteys ei tietenkään ollut meille mikään ongelma, mutta olimme huvittuneita siitä, että koskaan ei tiedä minne sitä päätyy. Andon oli avoin ja mukava kaveri, jonka kanssa oli helppoa keskustella. Hän työskenteli tupakkayhtiön markkinointiosastolla ja kertoi meille tämän hieman kyseenalaisen toimialan kuvioista. Mielenkiintoista ja hieman pelottavaa.

Andon soitti rumpuja ja hänellä oli sovittuna bänditreenejä koko viikonlopulle. Lähdimme mukaan hänen kotikyläänsä, jossa treenit pidettiin. Bändi treenasi tulevaa keikkaa varten Andonin vanhempien talon kellariin rakennetussa treenikämpässä. Odottelimme yläkerrassa kirjoja lueskellen, sillä toisten treenaaminen ei ole kovin mielenkiintoista katseltavaa. Kävin kavelemässä pienen kierroksen kylässä, joka vaikutti melko autiolta. Päivä oli kylmä ja harmaa. Ehkä se oli syynä aavemaiseen tunnelmaan. Bändi piti lounastauon ja vei meidät vierailulle läheisellä vuorella sijaitsevaan linnoitukseen. Linnoitus oli sinänsä hieno, mutta sumun takia emme nähneet meille aiemmin kuvailtuja näkymiä.

Lähdimme lounaan jälkeen junalla takaisin Plovdiviin, jossa tapasimme Andonin ystävän, joka halusi esitellä meille kaupungin keskustaa. Plovdiv on yksi Euroopan (ja maailman) vanhimpia asuttuja alueita. Kaupunkia ovat asuttaneet muun muassa traakialaiset, kreikkalaiset, roomalaiset ja ottomaanit. Keskustan alla on vanhoja raunioita, joita on kaivettu esiin. Kävelykadulla on uusi tyylikkäästi toteutettu tunnelimainen museo, joka paljastaa roomalaisen teatterin keskellä modernin kaupungin keskustaa. Kontrasti pistää todella miettimään ajan kulkua.

Lähdimme Plovdivista aurinkoisena päivänä ja suunnistimme moottoritielle, jonka vartta olimme pyöräilleet kaupunkiin tullessamme. Tiellä oli leveä pientare, joka oli kuin ylimääräinen kaista ja sitä pitkin oli vaivatonta ajaa. Valitettavasti moottoritie ei vienytkään meitä siihen suuntaan, jonne olimme menossa ja päädyimme tekemään turhan parinkymmenen kilometrin lenkin. Oikea tie oli paljon kapeampi ja siten varsinainen pettymys moottoritiehen verrattuna. Pääsimme pitkän päivän päätteeksi Haskovo-nimiseen kaupunkiin. Etsiskelimme halpaa hotellia ja parin yrityksen jälkeen löysimme sopivan paikan. Aluksi vastaanottovirkailijalla meni sormi suuhun, kun ilmoitimme, että pyörät pitäisi saada myös sisälle, mutta sitten hän tarjosi meille isomman huoneen ja kehotti viemään pyörät huoneeseen asti. Se sopi meille. Tulipa rasvattua ketjuja ensimmäistä kertaa hotelliolosuhteissa.

Haskovosta pyöräilimme Bulgarian ja Turkin rajan lähistöllä sijaitsevaan Lyubimetsiin. Majoituimme jälleen halpaan hotelliin. Henkilökunta näytti koostuvan vanhoista mummoista ja vaikka kielimuuri hankaloittikin kommunikointia hieman, kaikki meni kuitenkin lopulta sujuvasti. Paikka oli viihtyisä ja meillä oli tekemistä nettiprojektien parissa, joten vietimme siellä kaksi yötä. Tapasimme lähistöllä olevan kahvilan omistajan, jonka kanssa juttelimme pariin otteeseen. Hän oli asunut vuosia ulkomailla miehensä töiden takia ja palannut sitten kotikaupunkiinsa. Hän oli mielissään siitä, että sai jutella kanssamme, koska kaupunkiin ei juuri turisteja eksy.

Olisimme voineet polkea Bulgariasta suoraan Turkkiin, mutta päätimme koukata Kreikan puolelle. Varsinaista syytä kieppiin ei ollut, mutta halusimme nähdä millaista toisella puolen rajaa on. Rajalla oli hieman ongelmia, sillä olimme pitkästä aikaa menossa Schengen-alueen sisäpuolelle. Rajavartija kyseli matkareittiämme ja minä erehdyin sanomaan, että olimme olleet muun muassa Makedoniassa. Kaveri alkoi läksyttämään minua siitä, että sellaista maata ei ole olemassakaan ja onneksi tajusin korjata, että ”Sori sori, FYROM:issahan me oltiin.” Vartijat selailivat passejamme epäluuloisina, mutta olimme keskeyttäneet heidän sipsinsyöntinsä eivätkä he jaksaneet alkaa tarkastamaan kaikkia leimoja. Kreikassa emme nähneet lyhyessä ajassa oikeastaan mitään erityistä. Tie oli hyvässä kunnossa ja autot ja talot olivat ehkä vähän hienompia kuin Balkanilla yleensä.

Kreikan ja Turkin välisellä rajalla oli tähän saakka jännittynein tunnelma. Molemmilla puolilla rajaa oli aseistettuja sotilaita ja armeijan koirat haukkuivat meille. Pysähdyimme ottamaan valokuvan Kreikan puolella ja rynkkymies tuli heti käskemään poistamaan kuvan kamerasta. Rajanylityspaikalla pienenä yllätyksenä tuli maksu, joka piti maksaa euroissa. Meillä ei ollut yhtään euroa eikä kortti tietenkään käynyt maksuvälineenä. Jollakin ihmeellisellä tuurilla raavimme kasaan 21 dollaria ja onnistuimme vaihtamaan niillä tasan 15 euroa viereisestä kioskista. Viisumin hinta oli 15 euroa. Palvelu sinänsä oli ystävällistä eikä ollenkaan niin sotilaallista kuin asearsenaalista olisi voinut päätellä.

Pääsimme rajan tuntumassa sijaitsevaan Edirneen illalla. Lämpötila putosi nopeasti ja yritimme kiirehtiä keskustaan. Olimme huomanneet halvan hotellin netistä, mutta ensin piti poiketa paikalliselle ”nakkiautomaatille”. Epäonneksemme hotelli oli täynnä. Majapaikoista kaupungissa ei ollut pulaa, mutta huomasimme, että hinnat olivat yllättävän kalliita Bulgariaan verrattuna. Päädyimme lopulta valitsemaan halvimmasta päästä olevan hotellin, jonka hintaan sisältyi aamiainen. Aamulla kävin kävelemässä keskustassa ja ihmettelin uutta maata. Kieli, rahayksikkö, ruoka ja moni muu asia oli taas muuttunut. Löysin kaupungin basaarin ja siellä olikin vilinää heti aamusta.

Olimme tutkiskelleet karttaa ja lueskelleet muiden pyöräilijöiden kokemuksia parhaasta reitistä Istanbuliin. Päätimme seurata pienempää tietä suositusten perusteella. Tie oli tavallinen kaksikaistainen maantie, jonka reunalla ei juuri piennarta ollut. Liikenne oli vähäistä eikä tie tuntunut mitenkään turvattomalta. Huomasimme pian, että maasto oli kumpuilevaa ja jatkuva ylämäki-alamäki-rumba oli väsyttävää. Mäet eivät olleet pitkiä, mutta niitä oli paljon. Tien pintakaan ei ollut kovin tasainen. En tiedä johtuiko se liian suurista odotuksista, mutta muutamassa päivässä tie alkoi todella ärsyttämään meitä. Kaiken kukkuraksi GPS putosi tien epätasaisuuden takia kovavauhtisessa alamäessä ja sen näyttö meni rikki.

Päivämatkat lyhenivät ja yövyimme maksullisissa majoituksissa jos sellaisia oli tarjolla. Viimeisenä päivänä kyseisellä reitillä olimme päättäneet yöpyä Arnavutköyssä, joka vaikutti isohkolta kaupungilta. Perille päästyämme meille selvisi, että kaupungissa ei ole yhtään hotellia. Se vaikutti kummalliselta siihen nähden, että olimme löytäneet majapaikkoja pikkukylistä ja tässä isossa asutuskeskuksessa ei ollut mitään tarjolla.

Päätimme jatkaa matkaa Istanbulin laitamille. Valitsimme tällä kertaa isomman tien ja se osoittautui paljon paremmaksi ajettavaksi. Liikennettä oli jonkin verran, mutta pyörille oli hyvin tilaa ja matka eteni sutjakasti. Pääsimme Istanbulin laitamille ja pelätyt moottoriteiden liittymät alkoivat. Navigointi osoittautui kuitenkin paljon luultua helpommaksi. Olimme kaupungissa päivän etuajassa ja innostuksissamme päätimme jatkaa keskustaan saakka. Hotelleja riitti ja päätimme etsiä niin kauan, että löytäisimme kohtuuhintaisia vaihtoehtoja. Kävelimme kaupungin katuja aina Sultanahmetiin saakka, josta löysimme hostellin, jonka omistaja lupasi meille huoneen hyvään hintaan. Pyörät sai parkkeerata sisälle ja hinta sisälsi aamiaisen.

Seuraavana aamuna lähdimme hostellista suoraan kohti Bostancia, jossa tuleva isäntämme Kerem asui. Ylitimme Bosphoruksen salmen lautalla ja olimme vihdoin Aasian puolella. Euroopan halki polkeminen alkoi tuntua jonkinlaiselta saavutukselta. Ajelimme rauhallista rantaa pitkin kulkevaa pyörätietä vajaan tunnin ennen kuin pääsimme Keremin asunnolle. Kerem ei ollut kotona, mutta hän oli piilottanut avaimet etupihalle meitä varten. Vietimme Istanbulissa viikon. Kerem oli suurimman osan ajasta töissä tai muuten vaan poissa asunnolta, joten saimme koko asunnon käyttöömme. Kämppä on toiminut monen pyöräilijän tukikohtana ja pyöräilijöiden kuvia sekä kiitoskirjeitä lojui ympäri asuntoa. Parvekkeella oli kolme pyörää meidän pyöriemme lisäksi.

Viikko Istanbulissa oli ohi nopeasti. Emme juurikaan kierrelleet katselemassa nähtävyyksiä, sillä olimme väsyneitä matkasta ja halusimme levätä. Tapasimme yhtenä iltana sveitsiläisen pariskunnan, jonka olimme tavanneet aikaisemmin Albaniassa. He olivat olleet matkalla Iraniin, mutta suunnitelmat muuttuivat kylmän sään takia. He palasivat takaisin Istanbuliin ja olivat päättäneet lentää sieltä Tunisiaan ja polkea sieltä Marokkoon. Vietin yhden päivän symbaalitehtaalla tutustumassa symbaalien valmistukseen ja minulla oli tilaisuus hankkia muutama pelti suoraan tehtaalta. Mielenkiintoinen kokemus, vaikka päivä olikin yhtä loskassa kahlaamista. Kokonaisuutena kaupunki vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta ja yli kolmentoista miljoonan asukkaan kaupunkia voi jo kutsua todelliseksi suurkaupungiksi.

Matkamme ensimmäisen pitkän etapin jälkeen on aika pitää pieni tauko pyöräilystä. Poljimme tänä vuonna 8620 kilometriä Malagasta Istanbuliin monen mutkan kautta. Seuraavaksi tie vie Seattleen, jossa vietämme tammi- ja helmikuun. Pyörät jäivät Keremin parvekkeelle odottamaan maaliskuun alkua. Matkan toinen etappi suuntautuu Istanbulista itään ja odotettavissa on uusia seikkailuja haastavissa olosuhteissa.

Kiitos, että olette jaksaneet seurata matkaamme.

Hyvää Uutta Vuotta toivottaen,

Olli

Kolmenkymmenen kilometrin matka Ohridiin oli ohi nopeasti. Olimme suunnitelleet yöpyvämme halvassa hostellissa, mutta pysähdyimme ensin ostoksille ruokakauppaan. Olimme vielä sisällä tekemässä ostoksia, kun meitä lähestyi mies, joka tarjosi asuntoa vuokralle. Hän oli ilmeisesti nähnyt pyörämme kaupan edessä ja ei halunnut jättää tilaisuutta käyttämättä. Kerroimme, että olemme menossa paikkaan, joka oli halvempi kuin hänen tarjoamansa asunto ja neuvottelutaktiikka toimi. Saimme vuokrattua asunnon erittäin edullisesti ja kämppä osoittautui oikein mukavaksi. Asunnossa oli nettiyhteys, joten päätimme jäädä vielä toiseksikin yöksi, jotta saisimme tehtyä rästissä olevia töitä. Ohridia kuvaillaan Makedonian helmeksi, mutta tällä kertaa nähtävyydet jäivät näkemättä. Vihreä Lada tuli sentään bongattua.

Pyöräilimme Ohridista lähdettyämme Pohjoiseen. Tavoitteena oli päästä pääkaupunkiin, Skopjeen, mahdollisimman pian. Matkalla oli jonkin verran nousuja ja ensimmäisenä päivänä poljimme noin 70 kilometriä. Pysähdyimme Kičevo-nimiseen kaupunkiin pimeän tullen. Emme olleet syöneet lounasta, joten olimme nälkäisiä. Etsimme sopivaa ravintolaa ja emme osanneet päättää, että mikä tarjolla olevista vaihtoehdoista olisi paras. Päädyimme vaatimattoman näköiseen ravintolaan, jonka listalta löytyi perinteistä makedonialaista ruokaa. Päädyimme tilaamaan salaattiannosten lisäksi makedonian kansallisruokaa, Tavče Gravčea, jota voisi parhaiten kuvailla uunissa valmisteksi papupaistokseksi. Söimme liian nopeasti ja päädyimme tilaamaan toiset annokset. Se oli virhe, sillä loppuillan pyöräily liian täydellä vatsalla oli epämukavaa.

Ravintolan omisti albanialainen perhe ja juttelimme omistajien kanssa jonkin aikaa. Hyvästelimme ystävälliset ravintoloitsijat ja pyöräilimme ulos kaupungista. Etsimme telttapaikkaa rinteessä olevalta pellolta, mutta kävi ilmi, että pellon läpi kulki junarata. Päädyimme nousemaan korkeamalle lähelle kukkulan huippua, josta löysimme paremman leiripaikan.

Aamulla heräsimme aikaisin läheisestä kylästä kantautuviin rukouskutsuihin. Enemmistö alueen asukkaista oli albaaneja, vaikka olimme jo hyvän matkan päässä rajalta. Jatkoimme matkaa ja nousu vuorille jatkui loivana. Nousimme tasaisesti noin kahdeksansadan metrin korkeuteen, jonka jälkeen nousu alkoi jo tuntua jaloissa. Huippu oli 1210 metrin korkeudessa. Pysähdyimme huipulla olleeseen ravintolaan välipalalle. Ensimmäinen Makedoniassa nautittu burek oli pettymys. Nousua seurasi pitkä alamäki ja loppumatka tavoitteenamme olleeseen Gostivariin sujui nopeasti. Saavuimme keskustaan ja huomasimme pian, että kaupungissa oli jotenkin omituinen ilmapiiri. Näimme ensimmäistä kertaa lapsia kerjäämässä kadulla ja pääkatujen varsilla pyöri epämääräisen näköistä porukkaa.

Pysähdyimme keskusta-aukion laidalle mietiskelemään lounasvaihtoehtoja. Viereisen kahvilan omistaja neuvoi meidät paikallisten suosimaan lounasravintolaan, jonka ruoka oli hyvää ja hintataso erittäin kohtuullinen. Tarjoilijamme oli turkkilaisesta perheestä ja ilahtui kuullessaan, että olemme matkalla Istanbuliin. Tässäkin ravintolassa kahvit tarjottiin talon puolesta. Lähdimme pois keskustasta ja huomasimme matkan varrella Obama-teemaisen kahvilan. Mietimme, että pitäisikö meidän jäädä kaupunkiin yöksi vai jatkaa matkaa. Päädyimme jatkamaan ulos kaupungista, mutta jouduimme vilkasliikenteiselle moottoritielle ruuhka-aikaan. Muutaman kilometrin jälkeen mitta tuli täyteen ja käännyimme kohti isompaa tietä myötäilevää maantietä.

Pienempi tie kulki noin kilometrin päässä moottoritiestä. Siirtymäpätkä oli hiljainen peltojen reunustama kylätie. Kuulin ojasta vikinää ja palasimme takaisin äänen suuntaan. Emme aluksi nähneet mitään erityistä, mutta sitten huomasin ojassa olevan valkoisen säkin liikkuvan. Siirsin säkin ojasta pellon laitaan ja avatessamme säkin löysimme sieltä pelokkaan koiranpennun. Tarjosimme pennulle ensin kermaa, joka kelpasikin pienen epäröinnin jälkeen. Tulimme siihen tulokseen, että emme voi jättää pentua pellolle, sillä se oli aivan liian pieni selviytyäkseen omin voimin.

Pakkasimme minikoiran sivulaukkuun ja talutimme pyörät läheiseen kylään. Kylä oli albaanienemmistöinen ja sen pienissä kaupoissa ei myyty koiranruokaa. Ostin hieman lihaa ja pienen nakkipaketin paremman evään puutteessa. Kyläkään ei vaikuttanut sopivalta paikalta pienelle eläimelle, joten päätimme viedä sen mukanamme Skopjeen. Pyöräilimme pimeässä kylien läpi leiripaikkaa etsien. Tien varrelta ei tyhjiä peltoja löytynyt, joten päätimme leiriytyä jalkapallokentälle, jonka nurmella oli hyvin tilaa. Olimme ristineet koiran Crustyksi sillä perusteella, että se oli löytöhetkellä melko likainen. Teimme koiranpennulle pedin Ortliebin taitettavasta vadista teltan absidiin ja kasasimme omat tavaramme toisen sisäänkäynnin puolelle puolelle. Yö meni horroksessa ja heräsin aina, kun koira liikehti.

Aamulla kasasimme tavaramme ja Crusty pääsi takaisin pyörälaukkuun. Tällä kertaa se oli virkeämpi eikä ollut kovin innoissaan pyörämatkailusta. Välillä Crusty yritti kiipeillä pois laukusta ja jouduimme tästä syystä pysähtymään useampaan kertaan. 65:n kilometrin matka Skopjeen kesti siksi normaalia pidempään. Saavuimme lopulta kaupunkiin ja olimme sopineet tapaavamme Couchsurfing-ystävämme Anan suuren ostoskeskuksen edessä. Kysyimme paikallisilta ajo-ohjeita ostoskeskukseen ja kävi ilmi, että se oli helppoa löytää. Bongasin matkalla pyöräkaupan ja pysähdyin ostamaan uuden takavalon tippuneen tilalle. Tapasimme Anan ostoskeskuksen luona ja hän vei meidät lähistöllä sijainneeseen kotiinsa. Aloimme heti soittelemaan eläinkoteja läpi, mutta emme löytäneet sijoituspaikkaa koiralle. Päätimme pestä koiran ja yrittää etsiä sille kodin jotain muuta kautta. Anan naapurissa sattui asumaan perhe, joka omisti pienen koiran ja saimme lainattua heiltä koirille tarkoitettua shampoota. Crusty ei tykännyt kylvystä eikä varsinkaan turkin kuivaamisesta, mutta pesuoperaatio oli välttämätön, sillä koiralla oli kirppuja.

Lähdimme läheiseen eläinkauppaan ostamaan koiranruokaa. Eläinkaupan työntekijä oli pian valmistuva eläinlääketieteen opiskelija ja osasi kertoa meille, että olimme löytäneet puhdasrotuisen Šarplaninacin. Kyseinen rotu on erittäin tunnettu entisen Jugoslavian alueella ja se sattuu olemaan Makedonian ”kansalliskoira”. Šarplaninacin kuvan voi nähdä yhden dinaarin kolikon kääntöpuolella. Eläinlääkäri antoi pennulle matolääkkeen ja käsitteli turkin pulverilla kirpuista eroon pääsemiseksi. Poikkesimme matkalla toisessa eläinkaupassa, josta onnistuimme saamaan uutta kotia etsiviä eläimiä sisältävän Facebook-sivun yhteystiedot. Ana soitti sivua pyörittävälle naiselle ja nainen sanoi, että jos toimimme hänen ohjeidensa mukaisesti, löydämme koiralle uuden kodin nopeasti. Meidän piti ottaa kuvia koirasta ja tehdä niistä albumi Facebookiin. Tämä albumi julkaistiin kyseisellä eläinsivulla. Ana laittoi pari ilmoitusta myös muille palstoille.

Seuraavana aamuna puhelin alkoi soida ja se soikin koko päivän. Olimme erittäin yllättyneitä ja iloisia. Pian meillä oli jo jonotuslista. Mietimme mahdollisia kriteereitä uudelle kodille, kun eräs yhteyttä ottanut tyttö halusi tulla katsomaan koiraa. Olimme matkalla toisen kiinnostuneen perheen luo kotikäynnille, mutta tyttö pyysi, että odottaisimme häntä. Tapaaminen ei vakuuttanut meitä ja päätimme, että menemme tapaamaan perhettä, joiden kanssa olimme aikaisemmin sopineet vierailusta.

Toinen tapaaminen meni paljon paremmin. Tulimme hyvin juttuun Jovanin ja hänen vaimonsa kanssa. Perheeseen kuului myös kaksi tytärtä, joista toisen tapasimme. He asuivat noin kymmenen minuutin matkan päässä Anan kotoa. Heidän talonsa oli iso, mutta tontilla ei ollut kovin paljon juoksentelutilaa kasvavalle koiralle. Perheessä oli kuitenkin aiemmin ollut kaksi koiraa, joista toinen oli ollut isokokoinen bernhardinkoira. Heillä oli siis aiempaa kokemusta isoista koirista. Lähdimme takaisin Anan luo ja päätimme, että annamme koiran Jovanin perheelle. Jovan oli erittäin iloinen uutisista ja veimme koiran sinne jo samana iltana. Kävimme vielä seuraavana päivänä katsomassa Crustya, jonka uudeksi nimeksi tuli Zagor 60-luvun sarjakuvasankarin mukaan. Pentu vaikutti toimeliaalta ja tyytyväiseltä.

Ana vei meidät pienelle kierrokselle Skopjen keskustaan. Kaupunkia rakennetaan kiivaasti ja se on muuttunut parissa vuodessa melkoisesti. Hallitus on päättänyt, että pääkaupungin pitää näyttää pääkaupungilta ja uusia rakennuksia ja monumentteja on pystytetty pitkin keskustaa. Operaation nimi on Skopje 2014 ja se on herättänyt vastustusta kansalaisten keskuudessa. Kallista projektia on moitittu nationalistiseksi kansallisen itsetunnon kohotukseksi ja siltä se kieltämättä hieman vaikutti. Monumentit ja rakennukset ovat rakennettu uusklassiseen tyyliin ja vaikka ne ovatkin sinänsä hienoja, niitä ihmettelevä turisti voi pettyä kuullessaan niiden olevan vain pari vuotta vanhoja. Joen toisella puolella sijainneessa Skopjen vanhassa basaarissa oli huomattavasti autenttisempi tunnelma. Kuljimme kahviloita ja käsityöläisten pajoja täynnä olleiden pikkukatujen läpi rukouskutsun kaikuessa läheisen moskeijan minareetista. Basaarin kujilla olisi voinut viihtyä pidempäänkin.

Jäimme Skopjeen vielä yhdeksi yöksi, koska olimme uupuneita koiran kanssa vietetyn viikonlopun jäljiltä. Kävin kaupungilla etsimässä uutta otsalamppua ja löysin ihmetyksekseni paremman lampun kuin olin osannut odottaa. Black Diamondin Spot -lampulla tuntuu näkevän ajaessa sata kertaa edellistä paremmin. Pääkaupungiksi Skopje on melko pieni ja sieltä ulos löytäminen ei ollut mitenkään hankalaa. Pääsimme nopeasti takaisin maaseudulle. Tie nousi ylös kukkuloille ja kiipeäminen hidasti matkantekoa. Söimme lounasta pienen albaanienemmistöisen kaupungin pizzeriassa. Ruoka oli hyvää ja viereisen pöydän miehet halusivat tarjota meille juomat. Päädyimme leiriytymään kymmenisen kilometriä ennen Makedonian ja Serbian välistä rajaa. Yö oli jälleen viileä ja hengitys höyrysi teltan sisällä.

Saavuimme Serbiaan seuraavana aamuna ja pyöräilimme seuraavan kahden päivän aikana noin 160 kilometriä Serbian kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin, Nišiin. Toinen päivä oli sateinen, mutta yritimme polkea sadepilviä nopeammin ja saavuttaessamme pilven reunan näimme hienon kaksoissateenkaaren. Poljimme kaupungin keskustan läpi Draganin luo. Emme löytäneet oikeaa osoitetta, joten hän tuli hakemaan meitä kadulta. Dragan on 40-vuotias insinööri, joka oli jäänyt työttömäksi paikallisen pumpputehtaan lopettaessa toimintansa. Hänen mielestään tieto on parasta pääomaa, joten hän oli hakeutunut takaisin koulun penkille opiskelemaan tietotekniikkaa ja toivoi pääsevänsä suorittamaan maisteriopintojaan ulkomaille. Serbian taloustilanne ei ole kovin hyvä tänäpäivänä. Työttömyysprosentti on korkea ja nekin, joilla töitä on, ovat ahtaalla. Keskipalkka Etelä-Serbiassa on noin 350 euroa kuukaudessa eivätkä palkat ole Draganin mukaan nousseet samaa tahtia hintojen kanssa.

Vietimme Draganin luona kaksi yötä ja kävimme tutustumassa Nišin keskustaan. Emme oikeastaan jaksaneet edellisen yli sadan kilometrin pyöräilypäivän jälkeen etsiä käsiimme kaikkia kaupungin nähtävyyksiä. Linnoitus oli peruskauraa, mutta hieman syrjemmällä sijainnut Cele Kula (The Skull Tower) oli erikoinen ilmestys. Aidoilla serbisotilaiden pääkalloilla päällystetty torni oli pystytetty vuonna 1809 käydyn taistelun jälkeen. Ottomaanit halusivat pystyttää tornin muistutukseksi paikalliselle väestölle kansannousun seurauksista. Keskustan parasta antia oli kuitenkin kävelykadun penkillä istuskelu ja ihmisten katselu.

Nišin jälkeen lähdimme kohti Bulgariaa. Matka rajalle kesti pari päivää eikä se sisältänyt mitään kovin yllätyksellistä. Kolmetoista tunnelia peräkkäin Sićevon kanjonissa saivat pulssin nousemaan jonkin verran. Kyseinen tie on pääväylä Bulgarian kautta Turkkiin ja sen kyllä huomaa rekkojen määrässä. Tunneleista selvittiin kuitenkin kunnialla.

Lähellä Bulgarian rajaa tapasimme Esteran, joka oli matkalla Turkista takaisin Puolaan. Hän oli yrittänyt polkea Israeliin, mutta Syyrian levottomuuksien takia matka oli tyssännyt Turkkiin. Hän kertoi pyöräilevänsä noin 120 kilometriä päivässä ja yrittää päästä jouluksi kotiin. Estera oli hyvä esimerkki siitä, että joskus matkailu on kiinni oikeasta asenteesta. Hänellä ei ollut huippupyörää tai varusteita eikä hän vaikuttanut yhtään pettyneeltä, ettei ollut päässyt viisumiongelmien takia varsinaiseen määränpäähänsä. Hän suorastaan huokui positiivista energiaa, vaikka pyöräilykeli oli kylmä ja tihkusateinen.

Reissun kuudestoista maa on Bulgaria, jonne saavuimme tänään. Tarkoituksename oli pyöräillä suoraan Sofiaan, mutta matka jäi hieman vajaaksi ja pääkaupunki saa odottaa huomiseen.

Terveisin,

Olli

Tapasimme sattumalta kaupungilla kaksi kahvilan terassilla istunutta pyörämatkailijaa ja menimme juttusille. Jordy ja Travis olivat matkalla Italiasta Kreikkaan. Juttutuokio parivaljakon kanssa herätti ristiriitaisia tunteita. Jordyn mukaan he olettavat ihmisten olevan vieraanvaraisia ja ystävällisiä heitä kohtaan, koska he ovat amerikkalaisina vaurauden ja demokratian symboleita. Huvittumista seurasi hämmenys, sillä kaveri vaikutti olevan tosissaan. Tästäkin kohtaamisesta jäi elämään pari lentävää lausetta. Jordy myönsi, että Suomessa on osattu hoitaa yhteiskunnallisia asioita kiitettävästi, mutta suomalainen kulttuuri ei ole tunnettua maailmalla. ”You don’t have Top Gun. You don’t have Saving Private Ryan…”

Lähdimme Beratista reilun viikon kestäneen hostellivisiiin jälkeen. Hyvästelimme Ginnyn, Scottin sekä Mirin ja talutimme pyörät alas jyrkkää mukulakivillä päällystettyä kujaa pitkin. Pysähdyimme pankkiautomaatille nostamaan rahaa ja jatkoimme matkaa kohti Elbasania. Jouduimme pyöräilemään muutaman kilometrin takaisin samaa tietä, jota pitkin olimme tulleet kaupunkiin, ja onnistuimme löytämään oikean risteyksen. Tie jatkui kohtuullisen hyväkuntoisena Kuçovë-nimisen kaupungin läpi, mutta vähän matkaa sen jälkeen tie haarautui uudestaan. Seuraava tie muistutti enemmän kärrypolkua kuin maantietä. Kysyimme varmuuden vuoksi useammalta vastaantulijalta, että onhan kyseessä varmasti Elbasaniin johtava tie. Saimme joka kerta myöntävän vastauksen.

Olimme valinneet lyhimmän reitin kartan perusteella, mutta emme tulleet ajatelleeksi, että tie olisi niin vaativa. Ensiksi se muistutti kärrypolkua, sitten metsäautotietä kunnes se muuttui leveämmäksi soratieksi. Soratie on vähän hämäävä nimitys, sillä tien pinta ei koostunut sorasta vaan nyrkinkokoisista kivistä. Nyt saimme ensimmäistä kertaa kokea sellaisen tien, joita jotkut Albaniassa pyöräilleet ovat kuvailleet haastaviksi. Jotain positiivistakin tien huonoudessa oli, sillä liikenne oli olematonta. Meidä ei tarvinnut välittää autoista ja saimme rauhassa nauttia maaseutumaisemista. Tie kulki mutkitellen läpi pienten kylien, joissa kanat ja kalkkunat juoksentelivat vapaana sulassa sovussa kulkukoirien kanssa. Päivä oli selkeä ja aurinko lämmitti mukavasti kylmässä hostellissa vietetyn viikon jälkeen.

Jouduin vaihtamaan sisuskumin takarenkaan tyhjennyttyä. Näytti siltä, että Montenegrossa renkaan puhkaisseen ison lasinsirun repimästä reiästä oli mennyt hiekkaa renkaan sisään. Vaihdoin sisurin ja teippasin renkaan sisäpuolelta ilmastointiteipillä. Saa nähdä kuinka pitkälle virityksellä pääsee. Toimitusta seurasi kolme paikallista poikaa, jotka innostuivat esittelemään meille ritsojaan. Onneksi eivät ampuneet kohti. Pysähdyimme juomatauolle pienelle huoltoasemalle. Aseman ainoa työntekijä tiedusteli määränpäätämme ja kun ilmoitimme olevamme matkalla Elbasaniin, hän kysyi ihmetellen: ”Why?” Emme osanneet antaa kunnollista vastausta.

Auringon laskiessa pääsimme takaisin päällystetylle tielle. Se alkoi yhtä summittaisesti kuin se oli aikaisemmin päättynyt. Jouduimme ajamaan loppumatkan pimeässä. Olimme pysähtyneet tauolle tien viereen, kun pakettiauto pysähtyi kohdallemme. Luulimme ensin, että parrakas hedelmäkauppias halusi myydä meille väkisin hedelmiä, mutta kun olimme ensin kieltäytyneet pari kertaa tarjouksesta ja sitten koetimme maksaa, kauppias ei hyväksynyt maksua. Tajusimme, että hän halusikin antaa meille matkaevästä. Kiittelimme miestä, joka lähtiessään sanoi ilosesti: ”Muslim. Respect.”

Saavuimme Elbasaniin yhdeksän aikaan illalla. Lähetimme viestin Luisille, joka oli luvannut majoittaa meidät ja istuimme puiston penkille odottelemaan vastausta. Jaksoimme odotella kolmisen varttia, mutta vastausta ei kuulunut ja päätimme lähteä etsimään leiripaikkaa. Suuntasimme takaisin kaupungin laitamille ja hetken harhailun jälkeen onnistuimme löytämään pienen ruohikkoisen rinteen, jonne pystytimme teltan. Tähdet tuikkivat ja koirat haukkuivat.

Aamulla lähetimme uuden viestin Luisille ja tällä kertaa hän vastasi heti. Sovimme tapaamisen keskustassa sijaitsevan teatterin eteen. Luis odotti meitä siellä ja vei meidät asunnolleen. Hän on puertoricolaissyntyinen, mutta Teksasissa kasvanut kolmikymppinen Peace Corps -vapaaehtoistyöntekijä, joka työskentelee Elbasanin kaupungintalolla. Hän on asunut Albaniassa noin vuoden ajan ja osasi jo kertoa meille paikallisesta elämänmenosta. Hänen asuntonsa sijaitsi keskustassa kadulla, joka oli täynnä torimyyjiä. Luisin naapuri oli eriskummallinen mies, jolla oli ihmeellinen pakkomielle veden suhteen ja aina ohikulkiessamme mies läträsi vedellä pienellä sisäpihallaan. Luis asui yksin, mutta asuntoon oli omin lupineen muuttanut myös kissa, joka oli Luisin poissa ollessa pesiytynyt lipaston laatikkoon ja synnyttänyt siellä kolme pentua. Kissa oli äänessä koko ajan ja reissuilta kotiin palatessaankin maukuminen kuului jo kaukaa.

Viihdyimme Elbasanissa viikon verran. Eräänä päivänä päätin lähteä kaupungin kaduille oman minibisnekseni kanssa. Olin ottanut selvää, että valokuvien tulostaminen liikkeessä suoraan muistikortilta on halpaa ja kuvat saa mukaan samantien. Päätin lähteä kuvaamaan ihmisiä ja tulostamaan heille valmiit kuvat tunnin sisällä kuvien ottamisesta. Haasteena hommassa oli kielimuuri, mutta kirjoitin lapulle pari lausetta, joista ajattelin olevan apua.

Asettelin liikkuvan muotokuvastudioni penkille kävelykadun varrelle. Ensimmäisen puolen tunnin aikana tienasin 40 lekiä (n. 0,28e), mutta sitten homma tyssäsi. Päätin lähteä kävelemään ympäriinsä kameran kanssa ja se osoittautui toimivammaksi strategiaksi. Sain lisää asiakkaita katukauppiaista ja kengänkiillottajista. Todellisuudessa jokaisesta kuvasta tuli tulostettaessa takkiin viisi lekiä, mutta ihmisten tapaaminen ja heidän kanssaan kommunikointi ilman yhteistä kieltä oli kuitenkin hauskaa. Itse haluan vain oppia ottamaan parempia valokuvia.

Luisin luona majaillessamme tapasimme toisen amerikkalaisen Peace Corps -työntekijän. Joel oli päättänyt kahden vuoden komennuksensa Armeniassa ja yöpyi Luisin luona matkatessaan pidempää reittiä kotiin. 23-vuotiaaksi Joel oli erittäin sivistynyt ja mielenkiintoinen tyyppi. Hän oli opiskellut historiaa ja teologiaa ja halusi muuttaa Israeliin tutustuakseen Israelin ja palestiinalaisten väliseen konfliktiin. Ensin hän aikoi kuitenkin opetella arabiaa. Armenia vaikutti hänen kertomustensa perusteella jokseenkin eksoottiselta paikalta ja saattaa olla, että päädymme vierailemaan siellä jatkaessamme matkaa Turkista eteenpäin.

Lähdimme Elbasanista hyvillä mielin, sillä olimme tulleet hyvin juttuun Luisin kanssa ja lepotauon aikana saimme puuhastella myös omien juttujemme parissa. Pyöräilimme iltaan saakka ja päätimme leiriytyä rinteessä olevalle pellolle. Olimme saaneet teltan pystytettyä pimeässä ja olimme jo kömpineet sisälle, kun kuulimme jonkun puhuvan teltan ulkopuolella. Vanhempi mieshenkilö osoittautui pellon omistajaksi (tai vartijaksi) ja huomasin, että hän oli päättänyt lähestyä meitä kirveen kanssa. Pienen elekielellä hoidetun keskustelun jälkeen hän ymmärsi, että meistä ei ole mitään harmia ja jätti meidät rauhaan. Yöllä tähdet loistivat niin kirkkaasti, että ne näkyivät teltan katon läpi.

Aamulla tavaroita pakkaillessamme sama mies tuli uudestaan juttusille ja halusi auttaa meitä kantamaan tavaroitamme takaisin tielle. Tämän jälkeen hän kutsui meidät pieneen mökkiinsä kahville. Ensi töikseen mies näytti minulle peittonsa alla olevan kiväärin ja alkoi keittelemään turkkilaista kahvia. Kahvin kiehuessa Amie kertoi, että mies yritti kouria häntä, kun olin hakemassa toista pyörää pellolta. Tämä tieto lisäsi kahvihetken omituista jännitettä. Päätimme jatkaa matkaa heti kahvit juotuamme ja yksinäisen oloinen mies heiluttamaan hyvästejä mökkinsä pihalle.

Päädyimme pieneen kaupunkiin ja päätimme syödä lounasta, koska emme olleet varmoja, että ehtisimmekö Makedonian rajalle ennen pimeän tuloa. Etsimme pankkiautomaatin ja tiedustelimme paikalliselta nuorisolta hyvää ravintolaa. Teinit olivat sitä mieltä, että kaupungissa ei ole hyvää ravintolaa. Vastaus ei tyydyttänyt meitä ja kävelimme tien yli ensimmäiseen ravintolaa. Tilasimme pilahvia, keittoa ja salaattia. Ruoka oli hyvää ja halpaa, joten teinien makunystyröihin ei ole luottamista.

Lähdimme eteenpäin ja kaupungin reunalta alkoi jyrkkä nousu. Tapasimme mäessä kolme pyöräilevää kaverusta, jotka tiedustelivat olisiko meillä lainata heille pumppua. Päädyimme juttelemaan heidän kanssaan ja kävi ilmi, että he olivat Pogradecista ja olivat palaamassa kotiin yhden yön pyöräreissulta vuoristossa. He kutsuivat meidät Pogradeciin ja sen kummemmin asiaa miettimättä hyväksyimme kutsun. Emme siis päässeet lähtemään Albaniasta, kuten olimme suunnitelleet.

Pyöräilimme kolmikon kanssa loppumatkan Ohrid-järven rantaa pitkin. Tie oli huonossa kunnossa, mutta maisemat olivat erittäin miellyttävät. Oletettavasti Euroopan vanhimpiin ja syvimpiin järviin lukeutuva Ohrid on valittu UNESCO:n maailmanperintölistalle vuonna 1979. Kledis majoitti meidät kotiinsa Pogradecin keskustassa. Asunto oli tilava ja saimme laittaa tavaramme säilöön toiseen asuntoon, jonka hänen perheensä omisti samassa talossa. Kledis oli aikaisemmin pelannut koriaplloa maajoukkuetasolla, mutta oli päättänyt opiskella itselleen ammatin, sillä ammattilaisurheilulla on vaikeaa tienata elantoa Albaniassa. Hän oli opiskellut urheilutapahtumien järjestämistä sekä urheilumanagerointia ja työskenteli paikallisessa järjestössä tapahtumakoordinaattorina. Kledis oli hiljattain palannut kotikaupunkiinsa Vancouverista, joten hänen englantinsa oli sujuvaa. Hän osasi myös ranskaa, sillä hän oli asunut myös Pariisissa. Kielitaitoiselle ja selvästi kunnianhimoiselle nuorelle kaverille ei kuitenkaan tuntunut olevan kovin paljon uramahdollisuuksia Albaniassa, joten hän tähtäsi ulkomaille ystäviensä tavoin. Kaverukset olivat juuri osallistuneet viisumiarvontaan, jossa pärjäämällä olisi mahdollista saada viisumi Yhdysvaltoihin.

Jatkoimme seuraavana päivänä kaverusten kanssa nautitun lounaan jälkeen matkaa Makedonian rajalle, joka sijaitsi vain muutaman kilometrin päässä kaupungista. Ylitimme rajan Makedoniaan, joka on reissumme viidestoista maa.

Terveisin,

Olli

Etsimme keskustaan johtavan tien varrelta ravintolaa tai leipomoa kunnes törmäsimme mieheen, joka viittoi meidät luokseen. ”Problem. Problem. Much problem!”, mies sanoi ja elehti, että sade haittaa pyöräilyämme. Mies kutsui meidät kotiinsa ja me seurasimme häntä lyhyen matkan hänen talolleen. Kävi ilmi, että hän oli työskennellyt Kreikassa jo vuosien ajan ja oli käymässä kotona lomasesongin päätyttyä. Hän oli rakentamassa samalle tontille ravintolaa, jossa järjestettäisiin häitä ja muita tapahtumia. Perheen nuorin tytär oli myös kotona ja hän ryhtyi isänsä kehotuksesta laittamaan meille ruokaa.

Mies ihmetteli matkaamme ja varoitteli meitä albanialaisista. Hän olisi halunnut laittaa meidät bussilla Kreikkaan, koska siellä on hänen mielestään turvallisempaa. Söimme lounasta perheen kanssa ja he kehottivat meitä jäämään yöksi sateen takia. Päivä oli kuitenkin vasta puolessa, joten kiittelimme vieraanvaraisuudesta ja lähdimme jatkamaan matkaa. Sade yltyi ja muuttui ukkoseksi. Pysähdyimme tunnin polkemisen jälkeen kahvilaan, jonka yhteydessä oli hotelli. Mietimme vaihtoehtoja ja kysyimme hotellihuoneen hintaa. Hotelli oli halpa, joten jäimme sinne yöksi. Ukkonen jatkui koko yön.

Kuuden ja seitsemän välillä kuulimme huoneen oveen koputettavan ja oven takana oli ilmeisesti hotellin omistaja, joka halusi että maksamme huoneen. Tylyn herätyksen jälkeen uni ei enää maistunut ja pääsimme matkaan melko aikaisin. Taivas oli yhä harmaa, mutta sää oli paljon parempi. Aloimme lähestyä pääkaupunkia Tiranaa ja tietä reunustivat lukuisat huonekaluliikkeet. Olemme panneet merkille, että Albaniassa saman alan yritykset pienistä isompiin ovat usein ryppäissä. Täysin samanlaisia kojuja voi olla vierekkäin helposti kymmenen kappaletta ja kaikista saa samaa tavaraa samaan hintaan. Huoltoasemiakin tuntui olevan kilometrin välein. Saavuimme Tiranan laidalle ja liikenne vilkastui huomattavasti. Autojen pakokaasut tekivät hengittämisestä raskasta. Kaupunki taitaa olla Euroopan saastuneimpia. Ihmettelimme vilkaasti liikennöidyn tien kapeilla liikenteenjakajilla nukkuvia kulkukoiria. Luulisi rauhallisempiakin paikkoja löytyvän. Saavuimme keskustaan iltapäivällä ja puntaroimme vaihtoehtojamme. Päivänvaloa oli enää pari tuntia jäljellä ja emme olisi ehtineet nähdä kaupunkia siinä ajassa. Päätimme etsiä hostellin ja majoittua sinne.

Hostelli osoittautui mukavaksi paikaksi. Saimme kuuden hengen huoneen, jossa olimme ainoat asiakkaat. Huoneen kylppäri oli selvästi homeessa, mutta muuten huone oli hintaansa nähden ihan asiallinen. Ensimmäinen hostellikokemuksemme tällä matkalla oli mielenkiintoinen, sillä tapasimme muita matkailijoita. Tapasimme muun muassa sveitsiläisen pariskunnan, joka oli pyöräilemässä Istanbuliin. He olivat lähteneet matkaan kuusi viikkoa aiemmin ja retken päätarkoitus oli tutustua Balkanin maisemiin. Guillaume oli innokas maastopyöräilijä ja kilpaili Sveitsin mestaruussarjassa, mutta sanoi tason olevan liian kova amatöörille. Maailmanlistalla sveitsiläiset ovat terävimmässä kärjessä ja usein palkintopallilla. Pienissä tiimeissä olevat kuskit joutuvat laittamaan huomattavia summia omaa rahaa kiinni jos aikovat kilpailla säännöllisesti.

Vietimme päivän yhdessä pesulaa etsien. Pariskunta oli pessyt pyykkiä hostellissa ja halusi kuivata vaatteet kuivausrummussa, koska sateisella säällä ne eivät olisi muuten kuivuneet. Pesula löytyi parin tunnin harhailun jälkeen ja menimme viereiseen kahvilaan odottelemaan kuivatusoperaation päättymistä. Päädyimme myöhemmin takaisin hostellille syömään illallista Guillaumen syntymäpäivän kunniaksi. Juttelimme mahdollisuudesta pyöräillä yhdessä Elbasaniin, mutta päätimme kuitenkin yön yli nukuttuamme suunnata Etelämmässä olevaan Beratiin.

Lähtö Tiranasta sujui yllättävän helposti. Saimme hostellista melko hyvät ohjeet ulos kaupungista. Jouduimme pysähtymään kerran kysymään neuvoa kadun varrella seisoskelleelta poliisilta, joka neuvoi jatkamaan suoraan eteenpäin, vaikka meille jäi sellainen mielikuva, että hän ei itsekään ollut kovin varma vastauksestaan. Kaupungin laitamilla minibisnekset reunustivat tietä. Tällä kertaa myyntiartikkeleina olivat banaanit ja grillatut maissintähkät. Pääsimme pois pääkaupungin sykkeestä ja pyöräilimme vilkkaalla tiellä meren rannalla olevaan Durresiin. Jatkoimme kuitenkin pysähtymättä ja pian olimme jälleen maaseudulla. Näimme aaseja heinälasteissa ja naisia paimentamassa kalkkunoita. Hämärän tullen etsimme leiripaikan päätien läheisyydessä olleelta pellolta. Yö oli viileä, mutta leiripaikka oli rauhallinen ja nukuimme hyvin.

Aamulla meitä tuli ihmettelemään nuori kulkukoira. Jaoimme vähäisiä eväitämme koiran kanssa ja näytti siltä, että se olisi kaivannut leikkikaveria. Koira jäi juoksentelemaan pellolle, kun vihdoin lähdimme liikkeelle. Tie haarautui ja muuttui huonokuntoisemmaksi. Eräässä kylässä tietä reunustivat vihanneskojut (nämäkin olivat täysin samanlaisia) ja yhden kojun myyjänä toiminut mies ojensi meille vauhdista muutaman porkkanan käteen. Tilanne oli niin huvittava, että täytyi pysähtyä juttelemaan hetkeksi. Mies kertoi olleensa Englannissa töissä seitsemän vuotta, mutta työtilanne oli huonontunut, joten hän oli päättänyt palata takaisin kotiin.

Pääsimme Beratiin illalla. Olimme pyöräilleet koko päivän ja kaupungin laitamilla oli pakko pysähtyä syömään pari banaania pahimpaan nälkään, jotta jaksaisimme perille. Paikalliset neuvoivat meidät vanhaan kaupunkiin ja pysähdyimme kaupungin keskellä virtavaan joen ylittävälle sillalle tarkastamaan ajo-ohjeita hostelliin. Olimme sopineet hostellin omistavan Scottin kanssa, että saisimme asua hostellissa muutaman päivän ilmaiseksi jos korjaisimme heidän nettisivujaan. Löysimme ohjeissa mainitut maamerkit ja ennen kuin ehdimme lähteä etsimään hostellia, paikallinen mies tarjosi apuaan ja johdatti meidät perille. Hän odotti saavansa pienen korvauksen uusien asiakkaiden hankkimisesta, mutta pettyi, kun omistaja selitti, että olemme tulossa töihin emmekä ole maksavia asiakkaita.

Tällä kertaa hostellivisiittimme kesti yli viikon. Olemassa olevien nettisivujen korjaamisessa ei mennyt pitkään, mutta Scott halusi paremmat nettisivut ja me lupasimme hoitaa asian. Itse sivujen tekemisessä meni kolmisen päivää, mutta Scott oli joko viihteellä tai huonovointinen eikä häntä huvittanut puhua työasiosta. Meitä se ei sinänsä häirinnyt, koska tapasimme paljon mielenkiintoisia tyyppejä ja hostellissa aika kului ihan hyvin, vaikka emme tehneet juuri ollenkaan töitä. Tapasimme Singaporesta kotoisin olevan Khoonhengin, joka oli eläkkeelle jäänyt Singapore Airlinesin työntekijä ja kiersi maailmaa, koska halusi kertoa ihmisille buddhalaisuudesta. Hän oli innokas puhumaan Buddhan opetuksista ja me kuuntelimme tarkkaavaisina ja esitimme kysymyksiä. Mieleen jäi useita lainauksia, joista osa on jo muodostunut lentäviksi lauseiksi. Yksi parhaista oli muistutus mainitessani hostellin kylmyydestä. ”It’s only in your mind.”, Khoonheng totesi shortseihin ja t-paitaan pukeutuneena. Asiat ovat juuri niin kuin niihin itse suhtautuu.

Japanilainen Masahiro oli työskennellyt insinöörinä ilmastointilaitteita valmistavassa yrityksessä. Kuuntelimme huuli pyöreänä hänen kertoessaan meille yrityksen työkulttuurista: työntekijät tekivät 17-tunnin työpäiviä ja töitä oli säännöllisesti 100 tuntia viikossa. Uusi malli oli suunniteltava joka kolmas kuukausi. Masahiro ei painanut hommia energajuomien voimalla, vaan väsymyksen yllättäessä hän pyysi esimieheltä luvan käydä juoksemassa talon ympäri. Hän kertoi, että rahaa oli helppo säästää, koska sitä ei kertakaikkiaan ehtinyt tuhlaamaan. Tulevaisuudessa hän toivoi voivansa työskennellä Euroopassa tai Yhdysvalloissa. Muutkin tapaamamme japanilaiset kertoivat vastaavia tarinoita. Nuoret japanilaiset matkustavat maailmalla, vaikka se voi vaikeuttaa uuden työpaikan saamista jatkossa varsinkin siinä tapauksessa jos työntekijä on itse irtisanoutunut. Kulttuuriin kuuluu lojaalius työnantajaa kohtaan ja tulevissa työhaastatteluissa tullaan varmasti kysymään asiasta.

Tapasimme japanilaisen pyörämatkailijan, joka oli ollut tien päällä muutaman kuukauden. Reissu oli alkanut Valkovenäjältä, jossa hän oli opiskellut jonkin aikaa. Hän oli asunut pidemmän aikaa Lontoossa ja työskennellyt siellä kokkina japanilaisessa ravintolassa. Juttua riitti pyöräilystä ja ruoasta. Kaveri vaikutti asialliselta kunnes keskustelu kääntyi poliittisempaan suuntaan. Yllätykseksemme hän osoittautui juutalaisten maailmanvalloitusta julistavien salaliittoteorioiden kannattajaksi ja tuli keskustelun tiimellyksessä maininneeksi, että holokaustia ei voida todistaa tapahtuneeksi. Yhteinen sävel loppuikin sitten siihen.

Mielenkiintoinen hahmo oli myös 72-vuotias eläkkeellä oleva opettaja, Jim, joka oli matkustellut paljon ja nautti siitä edelleen. Jim oli syntynyt vuonna 1940 ja ihmetteli iloiseen sävyyn kuinka paljon maailma on muuttunut. Hän oli sitä mieltä, että hänen sukupolveaan edustavat jarruttavat muutosta, koska eivät voi hyväksyä sitä ja kun heistä aika jättää, maailmassa tulee olemaan enemmän tilaa erilaisille mielipiteille.

Unescon maailmanperintökohteeksi valittu Berat oli kaupunkina ihan mukava, mutta ei mitenkään erityisen mieleenpainuva. Kaupungin tunnetuin nähtävyys on vanha linnoitus, jonka muurien sisällä asuu paikallisia vielä tänäkin päivänä.

Linnoitusta mielenkiintoisempana pidin lauantaiaamun mustalaismarkkinoita. Kirpputorimaisilla markkinoilla oli vilinää ja myytävänä oli kaikenlaista tarpeellista tavaraa työkaluista ja kotieläimistä vaatteisiin ja elektroniikkaan. Mielenkiintoisinta antia olivat kuitenkin markkinoilla olevat ihmiset. Olen ollut laiska valokuvaamaan, mutta olen päättänyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja alkaa harjoittelemaan kuvaamista. Markkinoilla siihen oli hyvä tilaisuus.

Hostellissa pyöri säännöllisesti kolme kissaa ja koiranpentu, joita oli mukavaa silitellä ohi kävellessä. Omistaja ei varsinaisesti pitänyt eläimistä, jotka olivat oppineet pummaamaan ruokaa vierailta.

Beratista jatkoimme matkaa Elbasaniin, mutta siitä lisää seuraavan päivityksen yhteydessä.

Terveisin,

Olli

Aamiaisen jälkeen poljimme Budvaan. Emme menneet kaupungin keskustaan, vaan valitsimme taukopaikaksemme ravintolan kaupungista pois johtavan tien varrelta. Kangaroo-ravintolan teema oli pääteltävissä paikan nimestä. Ehkä omistajalla oli kytköksiä Australiaan. Tarkoituksenamme oli pysähtyä vain tunniksi, mutta pyöräilymotivaatio oli matalalla huonoista yöunista johtuen ja tauko venyi useamman tunnin mittaiseksi. Kun lähdimme ravintolasta, kurvasimme huoltoasemalle täyttämään vesipullot. Huoltoasemalta lähtiessä takakumini oli tyhjä ja jouduimme jäämään huoltoaseman pihalle vaihtamaan uuden sisuskumin puhjenneen tilalle. Aurinko ehti laskea ja palasimme tielle illan hämärässä.

Tie lähti nousemaan ylös vuorelle välittömästi ja valoista sekä huomioliiveistä huolimatta meistä alkoi tuntua siltä, että pimeässä pyöräileminen ei ollut kovin hyvä idea. Ylöspäin kiemurtelevan tien varrella ei kuitenkaan ollut mahdollisuuksia pysähtyä. Lopulta huomasimme tieltä erkanevan soratien ja käännyimme sille. Kuoppainen soratie nousi jyrkästi ylös rinteeseen ja löysimme sen varrelta tasoitetun tontin. Tontilla oli mutaa sateiden jäljiltä, mutta onneksi sitä ei ollut kovin paljoa. Söimme illallista tähtitaivaan alla ja nukuimme viileähköstä lämpötilasta huolimatta hyvin.

Aamulla pakkasimme varusteet kasaan ja kyhäsin kivistä pienen kävelysillan mutaisimman kohdan yli. Palasimme tielle ja jatkoimme nousua siitä, mihin olimme edellisenä iltana jääneet. Nousu kesti kauemmin kuin olimme ajatelleet. Amie pyysi täydennystä vesipulloihimme rinteellä asuvalta mustalaisperheeltä. Kaksikaistainen tie oli melko kapea ja ohitsemme ajavat autot eivät antaneet kovin paljon tilaa pyöräilijöille. Välillä autot tööttäilivät ja vaikka kyseessä onkin useinmiten kannustava ja hyvää tarkoittava ele, se onnistuu pahimmillaan säikäyttämään ja ärsyttämään aika paljon. Pidimme välillä pieniä taukoja ja lopulta pysähdyimme lähellä vuoren huippua olevaan pieneen ravintolaan, jossa söimme isot voileivät. Olimme pyöräilleet rannalta noin 900:n metrin korkeuteen ja se tuntui jonkinlaiselta saavutukselta, koska tiesimme, että vähän matkan päässä oleva Cetinje olisi hieman alempana.

Olimme sopineet tapaavamme seuraavan isäntämme Podgoricassa, joten Cetinjeen päästyämme käännyimme suoraan pääkaupunkiin johtavalle tielle. Podgorica sijaitsee vuorten välisessä laaksossa, joten loppumatka meni paljon nopeammin mäkeä laskien. Olo huojentui huomattavasti, kun kaupunki alkoi häämöttää. Pitkä päivä ja montenegrolaisten kuskien ajotyyli olivat vaatineet veronsa.

Tapasimme Tiborin ostoskeskuksen edessä ja sovimme, että seuraamme hänen autoaan, jotta löydämme oikeaan paikkaan. Kaikilla taloilla ei ole tarkkaa osoitetta, koska pienessä kaupungissa sellaista ei kuulemma välttämättä tarvita. Unkarilainen Tibor on ekonomi, joka työskentelee paikallisessa unkarilaisomistuksessa olevassa pankissa markkinointipäällikkönä. Hän osoittautui huumorintajuiseksi tyypiksi ja osasi kuvailla balkanilaista elämänmenoa ja mielenlaatua hauskalla tavalla.

Opimme muun muassa, että montenegrolaiselle miehelle tärkeintä on näyttää ulospäin varakkaalta ja vaikutusvaltaiselta. Ykkösasia on hyvä auto (”You have to have a good car – it does not matter if you live in it.”) ja seuraavaksi hienot vaatteet. Talo ei ole niin tärkeä, koska sitä ei voi ottaa mukaan kaupungille. Erittäin hienoa on myös omistaa asunto Belgradissa. Kaupunginosalla tai kämpän koolla ei ole väliä. Liikenteessä tärkeintä on oma ego. If there’s asphalt – GO! Vaikutusvaltaiseen asemaan päässeillä on mukavat oltavat pienessä maassa. Hommat hoituvat käden käänteessä parilla puhelinsoitolla, vaikka kyse olisi viinin tilaamisesta käynnissä oleviin juhliin toisella puolella maata sijaitsevalta viinitilalta tai reittilentojen aikataulujen muuttaminen omiin suunnitelmiin sopiviksi.

Meille kerrottiin myös paikallisista pariutumisrituaaleista, jotka vaikuttivat melko monimutkaisilta ja pääsimme seuraamaan toimitusta kaupungin keskustaan. Ilman paikallista opasta emme varmasti olisi tajunneet, että mitä kaupungilla tapahtuu. Miehet istuvat kahviloiden pöydissä ja terasseilla katselemassa lyhyttä kävelykatua päästä päähän käveleviä viimeisenpäälle laittautuneita naisia. Jos mies kiinnostuu tietystä naisesta, alkaa taustojen selvittely. Soitetaan puheluita ja kysellään kavereilta tunteeko joku tätä naista. Pienessä kaupungissa joku tuntee takuuvarmasti jonkun, joka tuntee jonkun, joka tietää yksityiskohtia kyseisestä henkilöstä. Näistä tiedonmurusista koostuu kokonaiskuva, jonka perusteella päätellään onko vastakkaisen sukupuolen edustajalla potentiaalia. Samaan aikaan nainen kuulee, että joku on kysellyt hänestä ja aloittaa vastaavaan selvitysoperaation. Joskus homma tyssää alkuunsa, sillä suvun maineella on merkitystä. Hyvän perheen tytär ei ole kiinnostunut huonomaineisen perheen pojasta – Petrovic ei huoli Miliciä. Jos pariskunta kaiken salapoliisityön jälkeen tapaa, he tietävät tärkeimmät asiat toistensa elämistä yksityiskohtaisesti.

Vietimme Podgoricassa kolme päivää ja tapasimme myös Tiborin puolalaisen tyttöystävän. Monica työskenteli asiantuntijana ympäristövirastossa ja oli omien puheidensa mukaan ainoa ympäristöasioista kiinnostunut omalla työpaikallaan. Se kuulosti meistä huolestuttavalta. Montenegro on erittäin hieno paikka luonnon ja maisemien suhteen, mutta ihmiset eivät tunnu arvostavan luontoa juurikaan. Jätteet viedään sinne minne jaksetaan ja tienvarret ovat yleisiä kaatopaikkoja. Infrastruktuuri ei ole paras mahdollinen, mutta vaikka olisikin, niin asenteiden on muututtava jos tilanteeseen halutaan parannusta.

Poljimme pois pääkaupungista kohti lähellä sijaitsevaa rajaa. Pysähdyimme hetkeksi Tuziin, joka oli pieni kaupunki rajan lähettyvillä. Katukuvassa näkyi albanialaisia pimeitä takseja. Kaupan edustalla juttusille tuli joku erikoismies ja ilmoitti: ”Michael Jackson. Bruce Lee. No problem!” Olisimme voineet ylittää rajan illalla, mutta päätimme leiriytyä rajan tuntumassa olevan järven rannalle. Järvellä oli paljon kalastajia ja olettaisin, että kalaonneakin oli, sillä kuulimme kalojen hyppivän jatkuvasti rantakaislikossa. Pystytimme teltan kääntöpaikalle ja nukuimme järven toiselta rannalta kantautuneesta mekkalasta huolimatta melko hyvin.

Seuraavana aamuna ylitimme rajan Albaniaan. Liikenne ei ollut erityisen vilkasta, joten selvisimme rajamuodollisuuksista nopeasti. Albanian puolella jonottaneet rekkakuskit ottivat rennosti ja heittelivät kilpaa kiviä läheiseen järveen. Tie muuttui soratieksi heti rajalla, mutta sorapätkät olivat melko lyhyitä. Meillä ei ollut paikallista valuuttaa, joten pysähdyimme levähdyspaikalle kokkailemaan yksinkertaisen pastalounaan.

Vähän matkaa poljettuamme törmäsimme tien varrella leikkineisiin pikkupoikiin. Toinen pojista viittoi meitä mukaansa sivutielle ja lähdimme huvin vuoksi katsomaan, että mitä hän haluaa. Se ei koskaan selvinnyt, sillä paikallista koulua ohittaessamme oppilaat huomasivat meidät ja olimme yhtäkkiä muutaman kymmenen lapsen piirittämiä. Kaikki vaikuttivat uteliailta ja halusivat tervehtiä meitä. Pian pojat alkoivat kiinnostua pyöristämme ja halusivat päästä kokeilemaan niitä. Oli virhe antaa periksi yhdelle, koska kaikki halusivat vuorollaan koeajaa täydessä lastissa olevia kulkupelejämme. Ajatus pyörästä lasten käsissä oli huolestuttava ja ihan pienimmille en uskaltanut pyörää luovuttaa.

Vanhemmat lapset puhuivat yllättävän hyvää englantia ja olivat oppineet sitä englannintuntien lisäksi televisiosta ja tietokonepeleistä. Pääsimme lopulta irtautumaan suurimmasta lapsirykelmästä ja lähdimme 15-vuotiaan pojan mukana hänen perheensä omistamaan ravintolaan. Istuimme hetken aikaa tauolla pojan äidin kanssa jutellen, jonka jälkeen täytimme vesipullot ja jatkoimme eteenpäin.

Saavuimme lähimpään kaupunkiin, Shköderiin, iltapäivällä. Ensivaikutelma oli mahtava. Kaupungin laidalla tie oli kuoppainen soratie ja vastaan tuli kaikenlaisia kulkuneuvoja. Tuntui, että nyt ei olla enää kartalla tai ainakaan Euroopassa. Liikenne oli sekasotkua, mutta soljui yllättävän hyvin. Ei juuri mitään sääntöjä, mutta jostain kumman syystä pyöräilijät huomioitiin mielestäni paremmin kuin Suomessa. Opimme hetken tarkkailtuamme, että nelikaistaisella tiellä oli kaksi kaistaa molempiin suuntiin. Näistä kahdesta toinen oli autoille ja toisella tyyli (ja menosuunta) oli vapaa. Liikenneympyrässä ei ryhmitytty mitenkään eri kaistoille, vaan kukin eteni omaa polkuaan pyöräilijät ja jalankulkijat mukaan lukien.

Pysähdyimme syömään pizzaviipaleet pääkadun varrelle ja kun seisoskelimme kojun edessä, paikallinen isäntä haki meille tuolit. Välipalan jälkeen hän viittoili meidät menemään kadun toisella puolella olevaan kahvilaan kahville. Hänen laskuunsa tietysti. Kahvilassa tuli nautiskeltua reissun ensimmäinen baklava. Pyörimme kaupungilla pimeäntuloon saakka ja päätimme etsiä leiripaikan kaupungin ulkopuolelta. Pimeässä se osoittautui hieman haasteelliseksi, mutta telttapaikka löytyi kukkulan rinteeltä noin viisi kilometriä keskustasta.

Shköder vakuutti meidät siinä määrin, että palasimme sinne heti seuraavana aamuna. Oli muslimien pyhäpäivä ja kaupat olivat kiinni, mutta kaupungilla oli paljon ihmisiä pyhävaatteet päällä. Pysähdyimme liikenneympyrään ja vanha herrasmies tuli heti kysymään, että tarvitsimmeko apua. Kysyimme tietä lähimpään burekpaikkaan. Hän selosti meille ohjeet italiaksi. Noudatimme ohjeita ja löysimme lupaavan näköisen leipomon. Olimme parkkeeraamassa pyöriä leipomon eteen, kun sama mies tuli uudestaan neuvomaan. Hän oli seurannut meitä ja viittoili meidät risteyksen toiselle puolelle eri kojulle syömään. Jälleen kerran osoitus albanialaisesta vieraanvaraisuudesta.

Pyöräilimme kaupungin toiselle laidalle samaan paikkaan, jonka ohitimme edellisenä päivänä. Kadulla oli markkinat ja myytävänä oli vaatteiden ja kenkien lisäksi ainakin kanoja, vuohia ja lampaita. Liikenteessä oli taas monenlaista kulkijaa invamopoista aasivankkureihin. Albanian yleisin automerkki näyttää kaikesta huolimatta olevan Mercedes-Benz. Katukuvassa niitä näkyy tiheämmin kuin muualla Euroopassa. Mitä vanhempaa vuosikertaa, sitä isompi johtotähti kiiltää keulassa. Myös BMW, Audi, Jaguar ja Range Rover ovat suosittuja täällä päin. Välillä autoja näkee saksalaisilla tai englantilaisilla kilvillä varustettuina ja toisinaan myös on ratti on oikealla puolella. Välillä kilpiä ei ole ollenkaan. Meille kerrottiin, että autoja myydään yleisesti ”no roaming”-merkinnällä varustettuna ja se tarkoittaa sitä, että autoa ei kannata viedä maan rajojen ulkopuolelle.

Ihmetellessämme kadun vilinää vastaan pyöräili mies, joka huusi: ”Hi Olli! You are from Finland.” Pysähdyimme juttelemaan ja kävi ilmi, että olimme olleet yhteydessä Florianiin Couchsurfingin kautta ja hän tunnisti meidät. Sovimme tapaavamme hänet myöhemmin keskustassa. Kulutimme aikaa kahvilassa ja kävimme syömässä edullisessa kalaravintolassa. Tapasimme Florianin alkuillasta hänen ehdottamassaan kahvilassa. Hänen perheensä omistaa majatalon, jota hän pyörittää. Hän ehdotti meille, että voisimme yöpyä siellä jos maksaisimme päivällisestä ja aamiaisesta yhteensä kuusi euroa. Meistä se ei kuulostanut pahalta eikä meillä ollut kiirettä pois kaupungista.

Majatalo sijaitsi kaupungin laitamilla emmekä olisi varmasti löytäneet sinne ilman Florianin opastusta. Paikalla oli yksi amerikkalainen vieras ja juttelimme hänen kanssaan illallista odotellessa. Perheen isä keitteli paikallista rypäleviinaa, rakia, etupihalla ja istuimme hetken katselemassa operaatiota. Itse majatalo oli pieni pettymys, sillä Florian oli jo ehtinyt kehuskella, että se oli valittu vuoden parhaaksi hostelliksi Albaniassa. Huone piharakennuksessa oli ahdettu täyteen sänkyjä ja jaoimme sen kolmestaan. Päivällinen oli perheen tuottamista raaka-aineista valmistettu yksinkertainen ateria. Siinäkään ei ollut moittimista ja ilman ennakkoylistystä olisimme olleet täysin tyytyväisiä. Yöllä huoneemme oli niin kylmä, että jouduimme kaivamaan omat makuupussimme esille. Ei tullut kalliiksi, mutta koko kuviosta jäi vähän paha maku, sillä maksullisuus ei kuulu Couchsurfingin henkeen ja meistä tuntui siltä, että Florian käyttää sivustoa uusien asiakkaiden hankkimiseen.

Lähdimme aamulla teekupposen voimin liikkeelle, mutta keskustaan päästyämme huomasimme, että olimme unohtaneet pyyhkeet kuivumaan majatalon pihalle. Palasimme takaisin ja perheen vanhemmat ihmettelivät hajamielisyyttämme. Pyöräiltyämme takaisin keskustaan päivä oli jo puolessa. Päätimme syödä lounasta samassa ravintolassa, jossa olimme käyneet edellisenä päivänä. Suuren moskeijan minareeteista kantautui rukouskutsu ja ihmisvilinässä pujotellessamme tuntui jälleen siltä, että nyt ollaan Euroopan ulkopuolella. Lounaan jälkeen suuntasimme kohti Tiranaa. Ohitimme matkalla kukkulan, jonka rinteellä olimme telttailleet. Liikenne oli vilkasta ja osaa kuskeista ei ilmeisesti nopeusrajoitus häirinnyt.

Pysähdyimme täyttämään pullot seuraavassa kaupungissa ja ostimme samalla välipalaa. Sovimme, että etsisimme leiripaikan tällä kertaa ennen pimeän tuloa. Päivät ovat niin lyhyitä, että ilta hämärtyy jo puoli kuudelta. Huomasimme tienvarrella rakennustyömaan ja ajattelimme, että sen takana olisi sopivasti tilaa teltalle. Aidan takana oli kuitenkin talo, joten hylkäsimme ajatuksen. Palatessamme tielle päätime kysyä rakennustyömaan edessä norkoilleilta miehiltä, että voisimmeko yöpyä työmaalla. No problem. Kyseessä oli kesken jäänyt rakennus, jota käytettiin tiilien ja puutavaran varastointiin. Työmiehet häipyivät ja me pystytimme teltan tasaiselle betonialustalle.

Matka jatkuu Tiranaan ja Elbasaniin. Luvassa on muutaman päivän putki sadetta ja ukkosta. Mittari pyörähti uudelle tuhatluvulle eli matkaa on taitettu nyt reilut 7000 kilometriä.

Terveisin,

Olli